21. syys, 2021

Joskus kauan sitten yksi ystäväni tuli käymään meillä ensimmäistä kertaa. Kun hän astui ovesta sisään, hän pysähtyi hetkeksi keskelle eteisen lattiaa, katseli ja kuunteli. Sanoi sitten :  ”Tässä talossa on hyvä henki, olkaa onnellisia!”. Olin silloin kymmeniä vuosia nuorempi ja ihmettelin vähän hänen sanojaan. Sitten, kun ikää tuli lisää ja kaikenlaiset kokemukset lisääntyivät, sain huomata, että paljon on eroja eri asuntojen ja kotien välillä. En nyt ehkä osaa eritellä hyviä tai pahoja henkiä asunnoissa, mutta toiset paikat puhuttelevat minua eri tavalla kuin toiset… jotkut asunnot ovat kylmiä ja mitään sanomattomia ja toiset hehkuvat lämpöä ja kotoisuutta.  Jos asunnossa ei ole lämpöä, sitä ei sinne tule kalusteita vaihtamalla, eikä design-esineillä. Se hyvä tunnelma on siellä, tai sitten ei.

Jossain vaiheessa elämääni kävin usein katsomassa myytäviä asuntoja, vaikka en ollut aikeissa juuri sillä hetkellä mitään ostaakaan. Niiden näyttöjen aikana oli hieno tilaisuus tunnustella myös asunnon henkeä… ja kun ei yhtään tiennyt, minkälaisia ihmisiä siellä asui, ei voinut saada vaikutteita ihmisistäkään. Mutta kummasti sen kodin tunnelma alkoi välittyä heti, kun ovesta sisälle astui. Tähän varmaan perustuu sekin, että kun on itse ostamassa uutta kotia, sen pitää tuntua kodilta heti. Näin meille on ainakin käynyt joka kerta, kun on asuntoa vaihdettu.

Ja joka kerta, kun koti on vaihtunut, ratkaisu on ollut selvä ensi hetkestä alkaen. Eikä ole koskaan tarvinnut katua päätöstä. Se, että olosuhteet muuttuvat vuosien varrella, on toinen juttu. Se aiheuttaa muutostarpeita, jotka kuuluvat elämään.

Muistan hyvin myös muutaman tilanteen, jolloin olen itse ollut myymässä asuntoa ja sitten, kun ostaja on tullut ovesta sisään, kaikki tapahtuu yleensä nopeasti, koska ostajalla on ”se tunne”, että tämä on meille tarkoitettu koti.—Kerrankin  samassa talossa oli myynnissä viereisessä rapussa samanlainen asunto, joka oli hinnoiteltu muutaman tuhatlappusen halvemmaksi, kuin meidän asuntomme. Ostaja kävi katsomassa molempia ja valitsi meidän asuntomme, kun se tuntui kodilta heti!

Ihmiset ovat olevinaan järkeviä, älykkäitä , analyyttisiä ja fiksuja tehdessään ratkaisuja, mutta kun pikkuisenkin perusteellisemmin asioita miettii, huomaa, että valtaosan asioista ratkaisee kuitenkin tunne, ei järki! Useimpien ihmisten on vaan lähes mahdotonta myöntää sitä.  Minä myönnän sen nykyisin jo ihan auliisti, mutta siihenkin on syynsä.  Olen oppinut luottamaan tunteisiini. Itse asiassa olen suorastaan opetellut käyttämään tunnetta ja alitajuntaani hyväkseni.  - Silloin, kun opiskelin NLP-taitoja, se oli osana koulutusta. Ja hyvä osa olikin! Taito helpottaa elämää monella tavalla, kun vaan uskaltaa luottaa joskus omituiseltakin tuntuvaan alitajunnan viestiin. Se on nimittäin lahjomaton kaveri. Se ei tee mitään, koskaan sinua vastaan, mutta sillä on huikea määrä tietoa takataskussaan, josta sinä et tiedä mitään, koska et ole rekisteröinyt muistiisi kaikkia viestejä, joita sinulle tulee kaiken aikaa tulvimalla. Voisin pitää aiheesta pitkän luennon, mutta et ehkä ole siitä niin kiinnostunut, että haluaisit vastaanottaa sen näin tiistaikirjeessä….

Mutta mikä sen kodikkuuden sitten tekee? Tunnen useita ihmisiä, joiden intohimona on sisustaminen. Seurataan erilaisia trendejä ja uudistetaan asuntoa määrävälein, kas kun nyt ei enää skandinaavisuus olekaan muodikasta, vaan pitää olla ainakin ripaus Vintagea mukana… mutta mihin jäi se kodikkuus? Hyvin, hyvin harvoin  kodikkuutta tapaa näissä sisustajien paratiiseissa, mielenkiintoisia ratkaisuja  toki voi löytyä niistäkin. Mutta taito yhdistää sisustusideat kodikkuuteen on  todella harvinaista herkkua. Ja väitänkin, että kodikkuus ei synny  sisustuksella, vaan sillä, että kodissa näkyy elämä eri kerroksina.

Käyn mielessäni läpi muutamien ystävieni koteja… niitä on vaikka minkälaisia. On todella hienoja asuntoja, vaatimattomia asuntoja, taloja, mökkejä, isoja ja pieniä, mutta kodikkaimmat asumukset ovat aina jotenkin omistajansa näköisiä. He vaan selvästi kuuluvat sinne, ei mihinkään muualle.  Se, mikä on myös mielenkiintoista, on, että myös minulle jonkun toisen koti voi tulla hyvin läheiseksi ja se näkyy siinä, että minun on helppo mennä sinne, olla siellä ja vaikka tehdäkin siellä jotain, ilman, että se tuntuu tungettelulta joko minusta itsestäni tai isäntäväestä.  Ja sitten on niitä koteja, joissa en voisi kuvitellakaan  olevani muutamaa pakollista visiittiä enempää, vaikka siihen ei mitään näkyvää syytä olekaan. Mutta on se TUNNE… en kuulu tänne!

Se, minkä olen vuosien varrella myös ymmärtänyt, on, että omaa kotia ja sen ilmapiiriä pitää suojella . Minä teen sen niin, että en kutsu kotiini ihmistä, joka ei ole oikea ystävä. Kun eletään pitkään ja koetaan monenlaisia asioita, joskus  myös ystävyys  voi tulla päätepisteeseen. Silloin kodin ovet sulkeutuvat.  Kodin pitää olla turvapaikka, hyvän olon ylläpitäjä, ei  negatiivisten ajatusten tai  teeskentelyn näyttämö. Tiedän, että joidenkin mielestä olen tiukkapipo, mutta valinta on minun. Kyllä tämän ikäinen ihminen jo tietää, mitä haluaa, mitä ei.

Ystävän laulun sanoissa piilee totuus:  ” Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän, anna ajan se selvittää, kuka viereesi jää…”

Jokainen meistä tarvitsee ystäviä, mutta vain oikeita sellaisia. Ja senkin kyllä TUNTEE… jos haluaa tuntea...samoin, kun ystävä tietää ja tuntee hänen tuekseen ja avukseen tarkoitetut ajatukset ja toiveet silloin, kun hänellä on syystä tai toisesta vaikeaa...sairautta tai muuta ikävää...

 

 

 

14. syys, 2021

Sukuni vanhin täytti sunnuntaina 80v. Joku kommentoi FB päivitystäni, että nuori on suvun vanhin… hänellä reilulla kymmenellä vuodella vanhempia sukulaisia… siitä pyörähti liikkeelle ajatus , mitä  se kertoo niistä ihmisistä… ei oikeastaan mitään!  Sukujen tilannehan voi olla kahden vuoden päästä jo täysin toisenlainen, tai jo seuraavassa hetkessä … tänään yli yhdeksänkymppiset muuttavat rajan taakse ja yks kaks suvun vanhin voikin olla kuusikymppinen tai vaikka vieläkin nuorempi… Jotenkin siinä peilaamme lähisukulaisten elinaikaa mahdolliseen omaan tulevaan elinaikaamme.. eihän siinä ole mitään järkeä! Mutta sellainen vertailutaipumus meillä kuitenkin usein on. Omat vanhempani kuolivat toinen 55 vuotiaana ja toinen  66 vuotiaana, toinen isovanhemmistani kuoli 23 vuotiaana ja toinen 95 vuotiaana…      joten minun on ollut helppo aina ajatella, ettei  lähisukulaisten eliniällä ole kovin suurta merkitystä minun elämäni pituuteen… Ehkä minun on tästä syystä jo pitkään ollut helppo myös hyväksyä se, etten ole ikuinen, eikä kukaan muukaan ole…

Mutta muuten, tuollainen suvun vanhimman merkkipäivän juhlistaminen voi olla sekin varsin mukava ja hauska asia. Meillä ei ole koskaan ollut tapana viettää mitään juhlia kovin suurella volyymillä, meille on aina ollut tyypillistä paremminkin sellaiset kotikutoiset, lämminhenkiset yhdessäolotilaisuudet, kuin pönötysjuhlat, joten  sellaiset olivat nämä sunnuntaisetkin juhlat.  Lahjuksia ei juurikaan näkynyt, mitä nyt joku ei-sukulainen toi pienen kukan … tyttäreni kutoi ”vanhukselle” sukat. En tiedä, tuleeko niistä yösukat vai saapassukat, mutta väritys oli ainakin hauska.

Minä puolestani lupasin hoidella juhliin voileipäkakun. Ajatuksena oli, että tilaisin sen Pöllömammalta, joka 5v sitten teki saman herran 75 -vuotis juhliin  hauskan täytekakun: kalastajakakun. Nyt vaan kävi niin, että muutamaa päivää ennen juhlapäivää sain viestin, että tilaus on pakko peruuttaa, Pöllömamma oli joutunut korona-altistumisen takia karanteeniin, eikä voinut poistua kotoaan ennen maanantaita mihinkään! Hupsistaheijaa! Siinähän olikin sitten minulla pähkinä purtavana! Mutta  kun en koskaan ole ollut periksi antavaa tyyppiä, päätin, etten nytkään antaisi periksi vaan sankari saisi hauskan voileipäkakun joka tapauksessa. Ja sai myös.—Tosin joitakin asioita rakentelin kolmen kertaan, kun aina ilmeni joku kummallinen ongelma. Olin ajatellut, että kalastaja saisi nyt kakun, jossa verkot olisi nostettu maalle kuivamaan ja niissä olisi vielä muutama ahven… verkon kuivatuskeppiin, olin ajatellut pistää kiikkumaan lierihatun… verkoksi valitsin sinisen hedelmäverkon, mutta huomasin, että siitä lähteen kohtuuttoman paljon jotain pientä muovihippua pöydälle. Eihän sellaista voinut laittaa kakun päälle ja aiheuttaa syöjille mikromuovialtistusta! Päätin sitten virkata verkon. Ainoa lanka, jota oli kotona, oli jonkinlaista pellavanarua… no siitä sitten vaan virkkaamaan! Kun se oli valmis, tein marsipaanimassasta siihen 5 ahventa. No ne ei sitten mitenkään nätisti asettuneet verkon silmuihin ja kun  vaivalla muotoilemani lierihattukin sitten pudotti osan lieristään pöydälle, oltiinkin taas alussa koko hommassa! Menin yöpuulle tyytymättömänä aikaansaannoksiini ja heräsin pari tunnin unen jälkeen. Päässä kirkkaana ihan uusi ajatus: tehdäänkin kakusta veneen mallinen, purjeve mastoineen… ja siihen nokkaan lippalakki ja perään iso kala…. Molemmille reunoille kylmäsavulohesta muotoiltu kultakala… ja ei kun väsäämään lippalakkia ja kalaa.. ja aamulla suunnitelma oli kypsynyt loppuun asti. Se sai muhia päässä iltapäivään asti, kun olin luvannut mennä tapaamaan ystäviä heidän uuteen kotiinsa iltapäivällä… Lopputulos näkyy nyt tämän tiistaikirjeen kuvituskuvana… Eihän se tietysti mikään kondiittorin työnäyte ole, mutta lämmöllä ja rakkaudella rakennettu.  Ja tuntui se juhlijoille maistuvan. Ja sehän oli  keskeinen tarkoituskin! Sen lisäksi, ettei haluttu kasvattaa turhakkeiden  määrää vanhan herran taloudessa. Ja kivaa oli kaikilla! Mitähän seuraavaksi keksitään ?!

 

 

7. syys, 2021

Syksy tuli taas jotenkin yllättäen. Toki näillä vuosikymmenillä on jo tottunut siihen, että kesä mennä vilahtaa aina ohi juuri kun olet oppinut nauttimaan taas valosta ja lämmöstä, mutta aina syksyn tulo silti onnistuu yllättämään.

Lähdettiin isännän kanssa yhtenä päivänä ajelemaan Porvooseen torikahville.  No juu, tunnelma siellä oli samanlainen, leppoisa ja rauhallinen, niin kuin siellä tapaa olla. Yhdellä torimyyjällä oli pari rasiaa luumuja myynnissä ja ostettiin niitä kotiin. Ne olivat jotenkin niin houkuttelevan näköisiä, syksyn värisiä… ja voi sitä makua! En muistanutkaan, miten ihania ja makeita ne ovat! - Jo niiden takia kannatti ajaa Porvooseen!

Matkalla ihailtiin useammassa paikassa myös auringonkukkapeltoja, joita bongattiin ainakin neljä ihan pienen matkan päässä toisistaan. Epäilen, että niitä kaikkia ei ollut tarkoitettu yleiseen auringonkukkien poimintaan. Viljelisiköhän joku siitä talvea varten lintujen ruuaksi ja ehkä myyntiinkin? No upeitahan ne joka tapauksessa ovat kuulaassa syyssäässä!

Edellinen viikko meni aika tarkkaan siihen ystävän lapsen menetyksen pohtimiseen. Mielenkiintoista sekin, että se vaikutti minuunkin niin voimakkaasti, vaikka en edes tuntenut tätä miestä. No, tämä viikko toi sitten taas mukanaan niin paljon erilaisia selvitettäviä asioita, että iso osa ajasta meni kaikenlaisten  nippeliasioiden hoitamiseen. Ja yksi aika hurja asia iskeytyi tajuntaani: tänä vuonna olen maksanut kaikenlaisia veroja enemmän kuin koko vuonna tienaan! - Olen aina ollut vähän turhankin rehellinen veronmaksaja ja se kostautui nyt sitten. Tyhmyydestä sakotetaan, sanovat jotkut. Ovat pahalaiset oikeassa! - No, mitään emme täältä mukaan saa, joten turha murehtia! - Ihan pikkuisen kuitenkin hatuttaa, kun ilmeni, että vanhalle mökille nyt rakennettavasta tiestä ei saa edes kotitalousvähennystä työn osuudesta, koska teitä ei katsota piha-alueeksi! Anna mun kaikki kestää! Kyllä tämä maa on sellainen pykäläviidakko, ettei paremmasta väliä! Kaiken huippu on, että tien rakentamin viivästyy sen takia, että henkilö, jonka maan kautta tie tulee suurimmaksi osaksi kulkemaan, on myynyt tontin puut paikalliselle puufirmalle, kun halusi sillä lailla tukea paikallista yrittäjää, mutta nyt se on johtanut siihen, ettei kukaan muu voi kaataa tien alle jääviä puita pois tien tieltä ja kun tällä firmalla ei ole aikaa (lue halua) tehdä tällaista pientä hakkuuta parhaana sesonkiaikana, niin tien rakentaminen siirtyy ties minne, hamaan tulevaisuuteen. Kaveri, jonka piti tie rakentaa, olisi tehnyt sen nyt lomallaan, mutta ei nyt sitten voinut sitä tehdä, kun puita ei voi kukaan muu kaataa… Onhan taas mutkikasta!

Toinen yllättävä asia tuli toiselta mökiltä: Sain Elykeskukselta kirjeen, jossa minua vaadittiin tekemään selvitys jätevesijärjestelystä mökillä, uhkasakon uhalla! Väittivät lähettäneensä minulle 5 kirjettä ilman toivottua tulosta.—Tämä kirje oli kuitenkin ensimmäinen, jonka sain käteeni! No, mummullahan kääty kärähti ja elykeskus sai  kiukkuisen sähköpostin, jonka tuloksena he sitten armollisesti katsoivat minun antaneen tarpeelliset selvitykset !  - Mutta taas adrenaliinitaso oli huipussaan.

Kun sitten olin näistä asioista selvinnyt, sain taas postia tiekokouksista , joista toiselle piti selvittää, ettei  meillä ole tietä olemassakaan sen tiehoitokunnan alueella ja toisen maksuperusteita ollaan rukkaamassa uusiksi, mutta mielestäni hiukan kummallisella tavalla… itselläni ei ole mitään valittamista, mutta ihmetyttää, miten jotkut elinkeinon harjoittajat maksavat tien käytöstä todella isoja summia ja toiset selviävät alle parin sadan, vaikka isot kuorma-autot jylläävät edes takaisin kymmeniä kertoja päivässä… Siihen soppaan kun lusikkani työnnän, niin olen taatusti hetkessä tosi suosittu! Kannattaa ehkä miettiä sitäkin vaihtoehtoa, ettei mene koko kokoukseen, niin ei tule sanottua ääneen kaikkea, mikä mielessä pyörii… olisiko tämä nyt sitten se kuuluisa itsesuojeluvaisto?

Onneksi tälle viikolla sattui sentään yksi todella kiva tapahtumakin: Sain kutsun Tuusulan Gustavelundiin, taidenäyttelyn avajaisiin. Taiteilija on poikani koulukaverin vaimo, joka on monessa mielessä aina ollut minulle jotenkin läheinen, vaikka eri ikäpolvea olemmekin, eikä kovin usein edes tavata.  Näyttelyn nimi oli ”Kesällä” ja pakko on sanoa, että kesän lämpö, valo, ilo ja olemisen riemu välittyi jokaisesta työstä. Todella pidin maalauksista, Näyttely on avoinna koko syyskuun, käykääpäs katsomassa!

Sunnuntaina, kun aamulla ulkona oli vain 4 astetta lämmintä, päätin pistää takkaan tulet. Isäntä aina valittaa, että poltellaan liian vähän tulia takassa ja puut ei liiteristä vähene. No, nyt sitten väheni ja väheni samalla myös nippu vanhoja papereita, joille ei enää tuntunut olevan  säilytystarvetta.—Ei nyt tietenkään kovin ekologinen tapa hävittää papereita, mutta jos sen  tekee kerran kolmessakymmenessä vuodessa, niin tuskin se mitään kaataa. Ennen vanhaan, kun  olin työssä, siellä pystyi hävittämään lukollisen silputtavaksi lähetettävän laatikon  avulla pieniä määriä omiakin papereita, nyt ei oikeastaan ole mitään fiksua tapaa hoitaa asiaa. Minullakin on kyllä sellainen pieni silppuri kotona, mutta se on niin onnettoman pieni, että sillä silppuaminen on tosi, tosi hidasta.. Ja vaikka minulla onkin yksi huone nk. työhuoneena, ei silti ihan kaikkea voi pitää koko ajan näkyvissä ja käyttövalmiina, jolloin papereiden hävittäminenkin voisi sujua sivu, kaksi kerrallaan ja mitään hävitettävien pinoa ei pääsisi syntymään.

Joku sääennuste väitti, että tällä viikolla kesä tulee takaisin… saas nähdä, kivaahan se tietysti olisi ...minä niin kesää rakastan...Hyvin alkoi: päästiin tänään jo 19 asteeseen! Hirveän mustia pilviä roikkui kaiken aikaa eri puolilla taivasta, mutta eipä satanut! Ja pihallakin tarkeni ihan hyvin. Toivotaan siis kaunista ja lämmintä syyskuuta!

 

31. elo, 2021

Olen jo pitkään huomannut pohtivani elämään ja kuolemaan liittyviä asioita ja huomannut se häiritsevän joitain  ihmisiä aika paljonkin ja silti olen jatkanut näitä pohdiskeluja, kun niin haluaisin, että jokainen olisi omalta osaltaan selvittänyt asian itselleen niin, että kun se hetki tulee, hän on valmis.

Tänään minulta loppuivat sanat.  Eli törmäsin asiaan, jota en ole oikeastaan mitenkään käsitellyt. Ei ole ollut tarvetta. Onneksi.. Hyvä ystäväni menetti tänään nuorimman lapsensa. Aikuinen mies toki, mutta äidille lapsi on aina lapsi. Ja jotenkin luontainen järjestys jokaisen mielestä on se, että lapset hyvästelevät viimeiselle matkalle äitiään, isäänsä ja joskus sisaruksiaan, mutta se, että äiti joutuu jättämään omalle lapselleen jäähyväiset, on luonnotonta. Tai niin sen helposti ajattelemme.

Kauan sitten lähipiirissä oli vastaava tilanne ja ihmettelin silloin, miten vanhemmat selvisivät tilanteesta takaisin elämään.  Silloin tulkitsin, että samoihin aikoihin ajoittunut toisen lapsen uusi vauva piti näitä uusia isovanhempia elämän syrjässä kiinni ja joskus asiasta heidän kanssaan keskustelinkin. Olivat samaa mieltä. Uusi elämä antoi toivoa kuitenkin siihen suunnattomaan epätoivoon ja tyhjyyteen, minkä oman lapsen kuolema oli aiheuttanut.

Toinen samankaltainen tapaus sattui työtoverilleni, jonka mies oli kuollut ennen eläkeikää sydänkohtaukseen ja jonka poika kuoli alle kolmekymppisenä niin ikään sydänkohtaukseen. Hänen avukseen tuli luja usko . Olihan hän lähetyssaarnaajan tytär. Olin silloin itse kovin nuori, enkä oikein jaksanut käsittää, miten tyynesti tämä äiti asian otti. Hän totesi minulle vaan, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Kaikella on aikansa ja kaikella on tarkoituksensa. Minä sain kuitenkin kokea äitiyden ja nähdä poikani varttuvan hienoksi mieheksi. Siitä pitää olla kiitollinen.—Mietin silloin monta kertaa, miten joku voi olla noin rationaalinen tilanteessa, joka minun ajatusmaailmassani oli lähinnä maailmanloppuun rinnastettava asia.

Nyt kun asioita aloin ajatella, niin onhan vastaavia tilanteita ollut sentään aika monella tutulla ja ystävällä… Useimmiten kuitenkin suremaan jäänyt äiti tai isä on ollut  itse jo aika iäkäs, päälle 80v. Silloin jotenkin alkaa ymmärtää, että häntä parikymmentä vuotta nuorempi lapsensa voikin kuolla ennen vanhempiaan, mutta kun ”Lapsi” on 45v ja elämänsä kunnossa, niin kuin oletamme, jos ei tiedossa ole sairauksia ...silloin se tuntuu jotenkin niin väärältä…  No, niin kuin kerroin, en löytänyt yhtään järkevää sanaa lohduttamisesta puhumattakaan. Kyyneleet valuivat valtoimenaan yöpuvulleni, mikään nenäliina ei riittänyt kuivaamaan sitä virtaa, eikä siitä tahtonut tulla loppua ollenkaan. Sain aikaiseksi vaan kovin sekavan viestin joka lähti eetteriin ennen kuin ehdin edes tarkistaa sen kieliasua… mitä väliä silläkään tässä tilanteessa olisi!

Yritin ajatella, miten tuollaisesta tilanteesta voisi jotenkin selvitä… Meri! Se on jotenkin kaiken synty ja kehto. Sitä voisi katsella tuntitolkulla ja ajatella asioita laidasta laitaan…. Merta olen itsekin tuijotellut aika paljon, kun on ollut vaikeita hetkiä elämässä. Siinä on samaan aikaan voimaa ja rauhaa, äärettömyyttä ja pysyvyyttä. Merta voisi verrata koko elämään… siihen mahtuu kaikki…

Jollekin toiselle, joku muu asia voi tuoda avun… tärkeää on vaan se, että jokainen löytäisi oman tapansa toimia silloin kun elämä tuo tullessaan odottamattomia, ikäviä asioita.  Koska niitä jokaisen elämään kuitenkin tulla tupsahtelee, haluamme  tai emme.

Me kaikki tietysti toivomme, ettei vastaavanlainen suru ikinä kohtaisi meitä, mutta nyt toivon, että Sinä, joka juuri olet tämän tiistaikirjeen lukenut, lähetät tälle ystävälleni lämpimän ajatuksen antamaan voimaa ja valoa juuri nyt kovin synkkänä näyttäytyvään elämään niin, että  aikaa myöten suru väistyisi sivummalle ja ilo ja positiivisuus valtaisi takaisin oman paikkansa!

 

 

 

24. elo, 2021

Ei lopu mummulta ihmetyksen aiheet, ei. Viimeiset päivät on mennyt huijauksia selvitellessä! Ikää tulee ja aina vaan pitäisi olla skarpimpi ja skarpimpi ja huomata huijaukset ja kaikenlaiset kalastelut kättelyssä.  Rasittavaa, todella rasittavaa.

Olen jo jonkin aikaa tuskaillut kirjoituspöytäni kanssa ja viime viikolla tulin lopulta siihen tulokseen, että se on nyt vaihdettava, ennen kuin hiirikäsi menee kokonaan jumiin. Ongelma oli siis se, että pöytä oli viitisen senttiä liian korkea ja oikean käden olkapää oli sitä kipeämpi, mitä enemmän istuin tietokoneen äärellä. Tilasin uuden pöydän ja pistin market placeen myyntiin vanhan. Seuraavana aamuna sovittiin kauppa. Ostaja ei  kuitenkaan muka päässyt itse hakemaan sitä työkiireiden vuoksi, mutta kertoi lähettävänsä UPSin hakemaan sen…. Suhtauduin varauksella heti asiaan, koska se tuntui jotenkin ylimitoitetulta toiminnalta… No, sovittuun aikaan ei tietenkään mitään UPSin autoa näkynyt, ei kuulunut. Ja tyyppi hävisi mesestä. Otin kuitenkin kuvakaappauksen viestienvaihdosta ja taustalta selvisi joku marokkolainen tuntemattomuus… Ilmoitin nettipoliisille.

Mietin vaan, että mitähän se nyt sitten yrittää minun osoite- ym. Tiedoillani tehdä?!

Sitten sunnuntaina, yks kaks sain kaveripyynnön yhdeltä amerikkalaiselta kaveriltani.  Vastaanotin sen puhelimella. Pikkuisen ihmettelin, miksi uudestaan, mutta  kun hän on suomalaistaustainen, hän käyttää kotiympyröissä suomalaista nimeä ja jenkeissä amerikkalaista versiota, enkä suoralta kädeltä muistanut, kummalla nimellä se meidän kaveruus aikoinaan tuli  hyväksyttyä, niin hyväksyin pyynnön. Sitä seurasi ihan normi kyselyitä, mitä meille kuuluu ja miten voin… vastailin, niin kuin ystävälle vastataan… sitten hän kysyi, tunnenko LCFI järjestöä. Totesin, että juu, tiedän, mutta en nyt sen paremmin tunne… sitten hän kertoi lahjoittaneensa sinne 85 tuhatta ja kysyi olemmeko saaneet siitä tiedon… ihmettelin hiukan, että miksi minä olisin saanut tiedon jostain hänen lahjoituksestaan, kun en mitenkään liity LCFI:n toimintaan. Sitten alkoi tulla selitystä toisen perään ja  kun en heti vastannut kysymyksiin, hän kysyi, mihin menin, olenko vielä paikalla… Jouduin välillä pistämään puhelimen pöydälle  ja poistumaan ulos, kun pieni pajulintu törmäili etuterassin laseihin, eikä osannut avoimesta osasta ulos. Seurustelin siis vähän aikaa pienen söpöliinin kanssa, joka oli kai vähän pökerryksissä, eikä lähtenyt karkuun, vaikka menin ihan viereen avaamaan toisen seinän ovet, että ilmavirta auttaisi pikkuista oikeaan suuntaan. Kun sekään ei auttanut, hain puhelimen ja vettä. Lintunen istui yhä paikoillaan. Sain kuvata sitä ihan rauhassa ja kallistelin vähän vesikippoa, että saisi pikkuisen tilkan  vettä ja jonkun tipan se kai saikin ja pyrähti sitten olkapäälleni istumaan. Kävelin se olkapäälläni oviaukkoon ja sitten se pyrähti omille teilleen… Katson puhelimeen, kaverilta oli tullut kaksi malttamatonta viestiä… oletko siellä, vai et? Ja kärsimättömästi: ”toimi heti!” Kerroin ohjanneeni linnun ulos terassilta ja siihen vastaus oli vaan, ” Klikkaa linkkiä heti!” Nyt alkoi olla jo niin monta asiaa , jotka eivät ole tyypillisiä tälle kaverille, että päätin pistää sekaan kysymyksen suomeksi ja pyysin siihen vastausta omalla kielelläni… vastausta ei tullut, ainoastaan kehotus ottaa yhteys linkin kautta heti ...nyt asia alkoi olla jo selvä. Kaverin tili oli jonkun toisen hallinnassa tai sitten oli toinen, feikkitili tekaistu hänen nimellään. Menin koneelle katselemaan vähän profiileja… niinpä niin, selvä huijausyritys! Otin yhteyttä kaverin tyttäreen, joka on FB ssä lähes kaiken aikaa, ja pyysin häntä tarkistamaan isältään asian, koska en uskonut että isänsä olisi oikeasti lähettänyt tämän pyynnön minulle. Tytär oli samaa mieltä: ”Ei kuulosta isältä”.  Ilmoitin FBn ylläpitoon feikkiprofiilista, mutta aloin miettimään, että pitäisikö minun  kuitenkin nyt itsekin vaihtaa profiiliani, jos tällä onkin joku yhteys siihen kirjoituspöytähuijariin? Hmm… No, joka tapauksessa nyt seuraan vielä entistäkin tarkemmin, kaikkia viestejä ja kaveripyyntöjä ja jos sitten tuntuu siltä, niin äkkiähän minäkin voin vaihtaa oman profiilini… lempinimelle tai tyttönimelle tai jotain ihan muuta. Katsotaan!

Muuten viikko on ollut kiireinen. Se pöydän vaihto oli paljon isompi homma, kuin äkkiseltään voisi ajatella. Se käynnisti nimittäin huikean ison paperitavaran siivoamisurakan. Mutta nyt on kerrankin kaikki työhuoneen laatikot tyhjennetty vanhoista, tarpeettomista papereista ja muista tavaroista. n. 4 muovikassillista silppua meni roskikseen ja osa vielä takassa poltettaviin. Kassillinen askartelumateriaalia menee tutulle tytölle, ja muutama tavara lähtee varmaan vielä kiertoonkin. Mutta nyt on kiva tehdä töitä siistimmässä työhuoneessa, eikä ainakaan vielä ole olkapää yhtään kiukutellut koneella istumisesta. Nyt on oikea korkeus näppiksellä.

Tästäkin viikosta näyttää tulevan aika kiireinen. Kummasti näitä pakollisia juttuja tulee kaiken aikaa… hyvänen aika, eläkkeellä tuppaa aika loppumaan kesken! Miten ihmeessä sitä on ennen ehtinyt käydä töissä?! - No joo, silloin tekeminen oli selkeää ja tavoitteellista, nyt se on vaan tavoitteellista, mutta digiloikat aiheuttavat huomattavaa lisätyötä ja kun siihen  lisätään tämä jatkuva tuntosarvien tanassa pitäminen huijausten varalta, niin aikaa kyllä menee jonninjoutavaankin aika paljon.

Sunnuntaiaamunakin taas kerran sain taistella verkon kanssa… Oma Wlan oli kaatunut ja yllättäen puhelinkaan ei sitten löytänyt verkkoa. Eli se toimii vaan, minun Wlanin kautta, wifillä, ei mobiililverkossa ollenkaan!  Ja tässäkin meitä huijataan! Peritään kalliita maksuja, vaikka edes puhetaajuus ei toimi ilman kiinteitä laajakaistasovelluksia! - Onkohan tässä maassa enää mitään, mikä olisi rehellistä ja kunnollista toimintaa, ilman näennäisiä lupauksia ja höpötyksiä? Ihan vaan rehellisesti juuri sellaisena, mistä sovitaan ja mistä maksetaan toimituksen mukaisesti… Pitäisikö mobiiliverkkoihinkin kehittää siirtomaksut, sähköyhtiöiden mukaan, mutta niin, että vain toteutuneista siirroista voisi velottaa ja toteutumattomista sitten joutuisi maksamaan hyvitystä asiakkaalle?