Tiistaikirje jää tauolle

4. helmi, 2020

Kevät on aluillaan, mutta aina ei käy niinkuin haaveillaan. Nyt on pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pistää asioita tärkeysjärjestykseen... tiistaikirje jää nyt tauolle, toistaiseksi. Kerron sitten FBssä ja tietysti täälläkin, kun taas jatketaan.

Ihanaa  ja valoisaa kevättä kaikille! Pitäkää huolta itsestänne ja rakkaistanne!

28. tammi, 2020

Ajattelin, etten saa tänään varmaan minkäänlaista tiistaikirjettä aikaiseksi, kun viime päivinä on taas ollut melkoista pyöritystä eri asioiden tiimoilla. Tämä minun ikuisuusprojektini:” eroon liiasta roinasta” näyttää muodostuvan loppuelämäni projektiksi, kun loppujen lopuksi aika vähän kuitenkin saan kerralla aikaiseksi.

Perjantaina hankittiin Torilta jopa yksi huonekalu lisää! – Hermostuin aulassa löhötuolini vieressä olleeseen pyöreään pöytään… päässä kuului vaan ”klick” ja siitä alkoi uuden, suorakaiteen muotoisen pöydän etsintä, joka kesti muutaman päivän. Tämä hermostuminen johtui siitä, että pöytä keräsi magneetin tavoin kaikkea sälää, joka sitten putoili niistä pöydän tyhjistä nurkista lattialle, pöydän taakse ja sivuille jne. siellä sitten kilpaa koiran kanssa peppu pystyssä kalasteltiin milloin saksia, kyniä ja muitakin esineitä… ja minähän olen luonteeltani kuitenkin joissain asioissa melkoinen tiukkapipo, joten järjestys se olla pitää, vaikka vähän huonompikin!

Hankittiin sitten ihan yksinkertainen, pieni työpöytä, jossa on myös matala, pöydän levyinen laatikko, jonne saa kivasti sijoitettua sitä pientä sälää, joka pyöreätä pöydältä matkusteli omia aikojaan lattialle. Siis sakset, teippiharja, pinsetin, pieni peili ja kasa kyniä ja muistilappuja… ei että helpotti! Koiruus vaan on ihmeissään, kun pöytä on eri värinen ja tuoksuu joillekin ihan vieraille ihmisille! – Haettiin se Toukolan Campusalueelta nuorelta opiskelijapariskunnalta… olivat ulkomaalaisia, joten voi olla, että esimerkiksi ruokamaailma on heillä ollut erilainen ja tarkka töpselinenä heti ihmettelee …

No, kun kannettiin yksi tavara sisään, niin periaatteeseen kuuluu, että jotain pitää heivata poiskin! Eilen  pistettiin pussiin ensin läjä kenkiä, joita olin kaupitellut vuoden verran eri paikoissa, mutta yhtäkään kiinnostunutta ei ilmaantunut ja sitten samanlaisiin K-kaupan muovikasseihin pakattiin kolme kasaa vaatteita… osassa vielä hintalappukin tallessa! – Minulle on turha sanoa, että meillä on paljon köyhiä, joilla ei ole varaa vaatteisiin… sen ymmärrän, että omat vaatteeni ovat suurelle osalle liian isoja, mutta nuo mieheni vaatteet ovat ihan keskivertovaatteita, eikä niistäkään kukaan ollut pätkän vertaa kiinnostunut. No, sinne menivät nyt vaatekeräykseen, mihin lie sitten kulkeutuvatkaan. Toki olisin antanut ne mieluummin jollekin tarvitsevalle ihmiselle.

Tällä viikolla on näistä ja muista asioista johtuen mielialat vaihdelleet epätoivosta toivoon ja sitten taas on menty pakkaselle, niin kuin pohjoisen pakkasennätykset! En ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten älyttömässä byrokratiaviidakossa tämä maa seikkailee. Olen kyllä tiennyt, että jotkut asiat takkuavat enemmän kuin toiset, mutta että ne tahot, joiden voisi kuvitella tietävän omaan alaansa liittyvät viranomaismääräykset ym. puhuvat  mitä sylki suuhun tuo ja tietysti tyhmä ihminen uskoo, kun ammattilainen sanoo. Ei pidä uskoa! Sen olen nyt tämän viikon aikana takonut omaan päähäni. Joka ikinen asia pitää tarkistaa jostain. Mieluummin kahteen kertaan tai ainakin useammasta paikasta. Kas kun mitään, ei mitään asiaa voi uskoa sillä perustella, että kysyy sitä joltain… eikä muutenkaan pidä kerralla uskoa, jos sinulle jotain sanotaan… minua on tämän viikon aikana pompoteltu kuin kumipalloa paikasta toiseen, luvattu jotain ja sitten seuraavana päivänä juuri se asia onkin jo muuttunut ihan muuksi. Ja jos kysyt miksi näin, saat vastauksen, että sen nyt vaan on näin, näillä mennään!  Olen alkanut epäillä, että oikeasti, meitä ikäihmisiä käsitellään vähän niin kuin lapsia… joku taho alkaa leikkiä auktoriteettia, etkä saa asioille mitään kunnon selitystä edes… ihan kuin ikäihmisen mielipiteellä ei olisi mitään merkitystä… No, minä en tietenkään ole ihminen helpoimmasta päästä, mutta en nyt ehkä kaikkein hankalimmastakaan päästä ja voi olla, etten nyt vaan osaa katsoa näitä byrokraattien hölmöilyjä tarpeeksi sallivasta kuvakulmasta…

Tänä talvena talvi ei ole talvi, ainakaan vielä… kasvit sekoilevat, linnut  lurittelevat jo kevätsäveliä…  ehkä tässä pitää sitten vaan mennä päivä kerrallaan ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan… vettä, lunta vai auringonpaistetta. Kaipa noihin byrokraatteihinkin joskus tottuu… tai sitten ei!

21. tammi, 2020

Sain taannoin mainoksen lakiasiaintoimistosta. Siinä kysyttiin, olenko tehnyt testamentin.  – Juu, totta kai. Kauan sitten.  Mukana oli kaikenlaista infoa siitä, miten perintöveroa voisi minimoida. Niinpä niin, meidän testamentissa nyt ei sellaisia asioita oltu yhtään mietitty, kunhan oli pistetty tahto paperille… niin, ja muutenkin, parikymmentä vuotta sitten tehty testamentti  olisi oikeasti päivityksen tarpeessa, koska melkein kaikki asiat ovat muuttuneet niin meillä kuin perillisilläkin… Kannattaisi ehkä hiukan työstää asiaa…

Näin tavallisen ihmisen vinkkelistä asioita katsellen  ei heti tule mieleen, miten ison osan aika tavallinenkin omaisuudesta tuleva perintövero haukkaa. Ei kovin kummoinenkaan omaisuus tarvitse olla, kun perintövero ajaa perillisen tai perilliset todella vaikeaan tilanteeseen. Eikä sen perintöveron maksamiseenkaan paljoa aikaa anneta. – Jotenkin minun mielestäni on kohtuullisempi sellainen käytäntö, joka joissain maissa on, että perinnöstä itsestään ei mene veroa, mutta siinä vaiheessa, kun sen realisoi, verottaja haluaa oman palasensa siitä. Mutta silloin on, mistä maksaa…

Se, että  tavalliset suomalaiset tuntevat huonosti edes sitä, kuka perii, minkä verran ja kuka taas ei, on hämmentävää sekin… joitain vuosia sitten, tuli muutos, ettei serkku enää peri, jouduin todistamaan yhtä tapausta, jossa ajoittain ajattelin, että yksi ilman perintöä jäänyt serkku kohta sekoaisi, kun ei voinut ymmärtää, ettei asiat menneetkään hänen kuvittelemallaan tavalla… kyseessä oli serkku, joka oli aina ollut hyvin läheinen yksinäisen, lapsettoman miehen kanssa ja hoiteli vanhemmiten myös paljon tämän serkkunsa asioita, kun oli nuorempi ja hyväkuntoisempi. Olivat keskenään puhuneet, että tämä nuorempi serkku perisi sitten joskus tämän vanhemman, mutta paperille ei mitään oltu laitettu. Vanhempi serkuksista otti ja halvaantui lomamatkallaan ja tuli Suomeen kuolemaan. Nuorempi serkku hoiti hautajaiset ja otti vapaata työstä, järjestääkseen hautajaiset. Kun vainaja oli kuopattu, hän soitti sitten minulle, että voisinko avustaa häntä perunkirjoituksessa…. Heti kärkeen selvisi, ettei testamenttia ollut ja minun oli pakko kertoa, ettei serkut nykyään peri  mitään, jos ei testamenttia ole. Se oli niin hirveä shokki, että tosiaan luulin, ettei siitä selvitä mitenkään… koko vanhemman serkun omaisuus irtaimistoineen meni valtiolle ja tämä jälkeen jäänyt serkku ei saanut ottaa asunnosta edes muistoesinettä itselleen. Eikä myöskään saanut mitään korvausta tekemästään työstä hautajaisten osalta jne. – Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että ellei ole rintaperillisiä tai serkkua läheisempiä sukulaisia, kannattaa miettiä, mihin tai kenelle  haluaa omaisuutensa antaa. Samoin, jos on takana useita avioliittoja, uusperheitä jne. kannattaa hiukan miettiä asioita.

Toinen aika yleinen haraluulo on, että puoliso automaattisesti perii puolet. Ei muuten sitten peri!  Vain silloin, jos ei rintaperillisiä ole, puoliso perii Niin, ja avopuoliso ei sitten peri, ei edes asumisoikeutta yhteisessä asunnossa!  Sitten vielä yksi harhakäsitys on tuo leskeneläke. Aika usein ihmiset uskovat, että sen avulla sitä sitten siitä yksinäisestä arjesta selviää… mutta ei sekään ihan niin mene. Nykisin kun aika monella pariskunnalla on takana pitkä pätkä työsuhdetta ja sen tuoma eläketurva, niin leskeneläke voi olla aika pieni, lähinnä symbolinen, joten sitäkin kannattaa vähän etukäteen laskeskella, ettei tule ihan puskista sitten todellisuudessa…

Jotkut teistä ehkä muistavat vielä, että menetin joku aika sitten hyvän ystäväni aika yllättäen…niin yllättäen, ettei hän ollut ehtinyt tehdä kauan suunnittelemaansa testamenttia, vaikka tietoa ja taitoa olisi ollut… osittain siitäkin kokemuksesta viisastuneena päätin, että minulle ei käy niin… siinä oli ihan hirveä työ ja selvittäminen, mutta kun se oli tehty, tuntui, että valtava kivi oli pudonnut harteiltani… Jos olisin tiennyt, miten paljon se vaikutti omaan olemiseeni, olisin varmasti päivittänyt sen jo paljon aikaisemmin! Itse asiassa ihan jokaisen kannattaisi perehtyä asiaan viimeistään silloin, kun jotain , vaikka pienempääkin, omaisuutta on perheeseen hankittu… verottajan kiinnostuksen alaraja kun on aika alhainen… yli 20 tuhannen maisuudesta jo menee veroa! – Ja jos ajatellaan vaatimatontakin asuntoa, niin mitä sillä summalla nykyään saa? Ei paljon mitään… Suosittelen jokaiselle asiaan perehtymistä ja järkeistämistä! Ollaanhan sitä  järkeviä monissa muissakin asioissa, miksi siis ei tässäkin! – Ei se tarkoita, että odottaa kuolemaa! Se on vain varautumista kaikenlaiseen, mitä elämässä joskus tulee vastaan!

14. tammi, 2020

Huh hellettä!

Tammikuu yrittää tänä vuonna tehdä lämpöennätystä ihan selvästi.Olemme täällä eteläisessä Suomessa hädin tuskin nähneet pikaisesti muutaman lumihiutaleen ja kerran sen verran lunta pihassa, että isäntä pääsi rikkomaan ikivanhan lumityöntimensä, siinä kaikki.  Ja äsken kaupasta ostettu Iltis kertoo, että huomenna on taas tulossa lisää lämpöä… nyt  ainakin 7 astetta lupailevat!

Muistan yhden vähän vastaavan tammikuun… asuttiin silloin Tammisalossa ja elettiin tammikuun 10 päivää. Ja lämmintä riitti silloinkin… ja vettä, sitäkin tuli tasaiseen tahtiin lisää ja lisää ja yks kaks oltiin tilanteesssa, että merivedet alkoivat nousta vauhdilla. Meille se tarkotti sitä, että yksi yö meni valvoessa ja seuratessa sitä meriveden nousua. Se nimittäin uhkasi nousta jo niin korkealle, että piti alkaa pelkäämään veden hiipimistä kotiin. Asuttiin nimittäin meren rannalla ja  piha ei nyt kovin korkealla siitä rannasta ollut. Muutama rantakoivu ui ihan vedessä ja pihanurmikko pieneni hälyttävää vauhtia. – Täällä Talmassa ei onneksi tuollaista vaaraa ole, vaikka tämä lämpö täälläkin pitaa nurmikot vihreinä ja lintujen touhut alkaa näyttää jo aika keväisiltä. Pikkuvarpusetkin sirkuttelvat jo kovasti, etenkin päivinä, jolloin auriko kurkistelee pihaan.

Minä en kylläkään yhtään tippaa kaipaa lunta, tai oikeastaan en kaipaa kylmää enkä liukasta keliä. Sitä on iän mukana tullut niin kömpelöksi, että kohta ei enää varmaan talvella uskalla yhtään mennä ulos, kun aina on tarjolla liukastumista ja varovasti kävelemistä, niin, että kaikki lihakset, mitä vielä jossain muka on, ovat hellinä pelkästään ylenpalttisesta jännittämisestä. – Ajatella, niin sitä elämässä kaikki voi muuttua ihan toisenlaiseksi kuin ennen… ei  sitä nuorena pelätty kaatumista tai edes varpaiden paleltumista, kun piikkikorkoisilla kengillä nylonsukat jaloissa, kipitettiin Kulttuuritalolle tansseihin ja sieltä takaisin! Äiti toki yritti neuvoa, mutta kuuntelinko minä.. en todellakaan! ihme, etten saanut paleltumavammoja tai tosiaan kompuroinut niiden piikkikorkojen kanssa!

No, aika aikaa kutakin.  Nyt katsellaan maailmaa ja elämää kokonaan toisenlaisesta kuvakulmasta ja  ihmetellään välillä, miten näiden kaikkien kremppojen  ja vanhuuden myötä lisääntyvien sairauksien kanssa  elämästä selvitään, vai selvitäänkö… Toki, jokaisen tämän ikäisen  pitäisi jo ymmärtää, ettei tänne toteemiksi jäädä, mutta moniko sen oikeasti oivaltaa? – Minä olen sen kyllä omasta mielestäni aika hyvin oivaltanut. On ollut pakko oivaltaa, kun niin moni ystävä ja sukulainen on jo lähtenyt tästä maailmasta. Mutta aina sitä kuitenkin yllättää itsensä tekemästä suunnitelmia jonnekin vuosien päähän… vaikka tosiasiassa meidän ikäisten ihmisten maailmahan on jo valmis. Lapset ovat aikuisia ja meillä jo lastenlapsetkin ovat täysi-ikäisiä, joten suunnilleen tiedetään, mitä kenestäkin tuli jne. Eikä se silloin ole valmis maailma? – Eikä tämä nykyinen maailmantilannekaan mitään ruusuilla tanssimista lupaa… Jos luvassa olisi jotain ihania  muutoksia ja positiivista asioiden kehittymistä, sitä olisi kiva seurailla vaikka vanhempanakin kiikkustuolissa ihmetellen, mutta kun aina tulee pelkkää sotaa ja riitaa niin telkkarista, kuin muustakin mediasta, sitä katsoo vähän säälien… tätä vartenko me teimme töitä monessa vuorossa, montaa työtä yhtä aikaa… rakensimme yhteiskuntaamme paremmaksi ja paremmaksi? – Mitä hyötyä siitä kaikesta on ollut? No, en kuitenkaan kovin montaa asiaa olisi toisinkaan tehnyt, joten katuakaan ei kannata.

Jos nyt näin alkuvuodesta voisin jotain toivo tältä vuodelta, niin toivoisin itselleni ja  ikäisilleni ihmisille terveempää ja parempaa elämää, elämisen hintaan vähän helpotusta ja ymmärtämystä senioreidenkin elämiseen ja tarpeisiin. Me olemme taistelleet  jo niin kauan kaikenlaisista asioista, toivoisin ettei  koko vanhuus menisi taistellessa. Voisi se seniorikin joskus vaan nauttia elämästään ja olla huolehtimatta jatkuvasti ihan arkisistakin asioita! – Tällaisia, pieniä toiveita minulla nyt alkaneelle vuodelle olisi… kuka niitä sitten kuunteleekaan… yläkerta, päättäjät…?  Toivotaan, että joku, joka asioille voi jotain tehdä!

7. tammi, 2020

Juhlat on juhlittu… joulu, uusi vuosi, meillä myös tytön syntymäpäivä ja sunnuntaina hänen poikansa valmistumisjuhla… ja maanantaina vielä ”trettondagen”, loppiainen… piti ihan tutkailla netistä, miksi ruotsalaiset sanovat loppiaista trettondagen. Se tulee siitä, että joulusta on kulunut silloin kolmetoista päivää ja sen jälkeen Joulu ”puretaan”… Kuusi kannetaan ulos ja koti palautetaan arkiasuunsa. Minä taas muistan lapsuudestani, että kuusi heitettiin pois Nuutinpäivänä, 13.tammikuuta. – Vähän nämä käsitteet tuntuvat sekoittuneen vuosien kuluessa ja siihen on osasyyllinen varmaankin se, että jossain vaiheessa loppiaisen paikka työaikajärjestelyjen takia siirrettiin viikonlopuksi, ettei  tarvinnut maksaa arkipyhävapaasta… no, nyt se on taas oikealla paikallaan, siis 13 päivää joulusta!

Sunnuntaina sain puhelun ”rapakon takaa”.. juuri oikeaan aikaan. Tarvitsin silloin kuuntelijaa… miten ystävä osasikin soittaa juuri silloin? No, meistä tuli ystäviä kerran vahingossa, ”koska tarkoitus oli, että niin käy”, kuten hän asian ilmaisi… mutta aivan ihanaa on, että tällaisia sielunkumppaneita on maailmassa..  ja mikä onni, että elämme tätä digiaikaa, jolloin yhteydenpito on helpompaa ja ennen kaikkea,  edullisempaa, kuin menneinä vuosina! Olen usein ennenkin korostanut ystävien merkitystä ihmiselle, mutta joskus tuntuu, että jotkut eivät koskaan opi ymmärtämään asian tärkeyttä. Minulle ystävät ovat elintärkeitä.

Tänä loppiaisena saimme myös yllätysvieraita. – Tai eihän ne nyt oikeasti mitään vieraita olleet! Minun pikkuserkkuni isänsä kanssa oli hoitamassa tärkeää tehtävää Helsingissä ja poikkesivat paluumatkalla täällä meillä. Ja hyvä oli että poikkesivat! Olin asennoitunut siihen, että päivästä tulee tasaisen harmaa, mitään sanomaton ja tylsä päivä, ja olin ihan peiton alla nukkumassa päikkäreitä, kun sain ilmoituksen heidän tulostaan tekstiviestillä! – No, mummuhan hyppäsi sängystä ylös kuin vieteriukko ja mietti, mitä tarjottavaa talosta löytyisi vai löytyikö mitään… no, jotain löytyi  ja ennen muuta, löytyi ilon aihe: ei tulisikaan tylsä ja harmaa päivä, tulisikin iloinen tapaaminen täynnä mielenkiintoisia asioita ja naurua.  Kaikkien ikävien asioiden ja ilmojen keskellä tällaiset hetket ovat kultaakin kalliimpia ja auttavat selviämään tästä pimeydestä taas kohti valoa!  - Ja taas kerran ajattelin, että kyllä minä olen syntynyt onnellisten tähtien alla, kun minulla on näin ihania sukulaisia ja ystäviä! Kiitos elämälle siitä!

Kun talo taas rauhoittui iltaan, katselin vähän ympärilleni… joulu meni, mutta vielä on pari jo vähän kuivunutta hyasinttia korissa ja pian meidän ihana Lucia-kulkuekin pitäisi korjata vuodeksi varastoon… niin, ja joulukortit, jotka aina laitan koristamaan aulaa, pitäisi taas purkaa… miten ne raaskii korjata pois? Toinen toistaan hienompia kortteja ja monessa mukana aitoa joulumieltä ja -tunnelmaa… toisaalta, mikä pakko minun on niitä pois ottaa?! Omat on seinät ja kaappien ovet! … Saanhan minä ne siinä pitää niin kauan, kun se tuntuu hyvältä! – Ja pidänkin! Mitä se kenellekään kuuluu?! – Olihan vapauttava päätös! – Kuinkahan paljon ihmiset tekevät asioita vaan sen takia, että on tapana tehdä jotain! – Olen huomannut, että mitä enemmän tulee ikää, sen vähemmän minua kiinnostaa, mitä muut ihmiset tekemisistäni ajattelevat. .. Ei se tarkoita, etten välittäisi muista ihmisistä. Totta kai välitän heistä, mutta en siitä, mitä minusta ajatellaan!

Joskus nuorena sitä saattoi pahoittaa mielensä pitkäksi aikaa jonkun tuntemattomanikin ihmisen asiattomasta kommentista tai arvostelusta,  puhumattakaan siitä, että joku tuttu nimitteli esimerkiksi sen takia, että olin reilusti lihava. Se sai aikaan kuitenkin sen, että minusta tuli paljon vahvempi ihminen, vaikka se ensin haavoittikin. - Sen se kyllä teki, etten itse juurikaan voi millään mittarilla arvostaa ihmistä, joka arvostelee toista jonkun sellaisen ominaisuuden takia, jolle ihminen itse ei voi mitään ja vieläkin raivostun, jos törmään tilanteeseen, että joku pilkkaa esim. vammaista ihmistä… Juu, tiedän, tiedän, ettei kaikkien suuta koskaan saa tukittua sammakoista, mutta silti se saa adrenaliinin kohoamaan aina, takuuvarmasti. Yksi tällainen sammakkoja sylkevä ihminen on tullut elämääni ilman omaa tahtoani ja olla möllöttää itselleni tärkeän ihmisen lähipiirissä niin, etten voi sulkea häntä täysin elämästäni pois, mutta jotain voin kuitenkin tehdä: en ole tekemisissä yhtään enempää, kuin on pakko. Enkä myöskään koskaan avaa kotini ovea hänelle… Voi olla, että minua pidetään sen takia ilkeänä tai ikävänä ihmisenä, mutta jossain kulkee jokaisella se raja, mitä toiselta ihmiseltä pitää sietää ja mitä ei. Tämä pitäisi myös jokaisen itsensä mieltää, ennen kuin omia sammakoitaan suustaan päästelee. Mielestäni kysymys on samalla myös hyvistä tai huonoista tavoista… ja kun maailmaa seuraa, niin hyvät tavat, ovat vuosi vuodelta  aina vaan enemmän ja enemmän hukassa.  – Koskahan ihmiset tajuavat, että maailma olisi meille kaikille paljon mukavampi paikka elää, jos jokainen kohtelisi toisia, niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan?!

No, nyt meni saarnaamisen puolelle! Sorry!

Nyt kohti arkea! Pärjäilkää! Kyllä se aurinkokin taas joskus paistaa!