28. kesä, 2022

Miksi meillä aina kaikki menee överiksi?! Alan olla taas ihan kupit täynnä kaikenlaisia älyttömiä asioita. Välillä tuntuu, että maailma on tullut seinähulluksi.  Kertaakaan ei voi avata telkkarin uutisia niin, ettei siellä jauhettaisi Ukrainan sotaa. Onhan se tärkeä asia, mutta kun sitä jauhamalla jauhetaan koko ajan, tulee eteen luontainen vastustus, ei ihminen kestä kuunnella samaa asiaa koko ajan.

Toinen asia, josta on tullut jokapäiväinen asia, on hintojen nousu. Se on tosiasia, jolle hallitus ei aio korvaansa lotkauttaa. Bensapumpulla ihmiset raivoavat enemmän tai vähemmän, mutta kukaan ei tee asialle mitään ja sen seurauksena Suomessa on nyt EUn kallein bensa. Muualla on polttoaineveroa laskettu, ettei tilanne ihan hurjaksi menisi, vaan ei meillä!  Bensan hinta nostaa nyt meillä kuljetuskustannusten hintaa tuotteelle kuin tuotteelle. Viimeisin korotus tuli tietooni tänään, kun likakaivon tyhjennyksestä tuli lasku. Se oli 25% korkeampi kuin edellinen lasku, vaikka tyhjennetty lietteen määrä oli 25% pienempi, kuin edellisellä kerralla!

Nyt on taas Pride-viikko. Olen oppinut vihaamaan sitäkin. Ei niin, että vihaisin näitä erilaisia seksuaalisesti itsestäni poikkeavia ihmisiä, mutta vihaan sitä, että asiaa jauhetaan jatkuvasti. Olkoot jokainen se mikä on. Mitä se minulle kuuluu? Miksi tällaisia kulkueita pidetään vuodesta toiseen. Alkaa lyödä itse asiaa jo korville.

Olen itse, ja moni muu, jauhanut jauhamasta päästyä myös digitaalisesta asioinnista. Vanhukset halutaan pistää paarialuokkaan sillä, että heille ei tarjota keskeisiäkään palveluita heidän hallitsemallaan tavalla vaan edellytetään melko laajaa osaamista. Tänään törmäsin sitten siihen, että joku opiskelijan planttu kyseli Facessa yli 70v seniorien digipalveluiden käytöstä, osaako käyttää vai avustaako joku. Vaihtoehto, en osaa käyttää, on aika älytön silloin, kun ihminen ei käytä mitään älylaitetta.—Miten hän yleensä löytäisi koko kyselyä mistään?! Kommentoin opiskelijalle tästä mokasta ja hän vastasi, ettei hänellä ole mahdollisuutta laajentaa tällaista läksykyselyä kirjeeseen tms.  Eikä sillä kuulemma ole mitään merkitystä… no, minä en ymmärrä, miksi tällaista kyselyä sitten yleensä tehdään, jos kerran tiedetään, ettei  kaikki kohderyhmäläiset voi siihen edes osallistua. Älytöntä!

Suomi on täynnä kieltoja ja määräyksiä. Liikenne on siitä oiva esimerkki. Liikennesääntöjä on todella paljon. Osaa niistä valvotaan haukan katsella ja osasta ei välitetä tuon taivaallista. Se, mikä itseäni on alkanut ärsyttää enemmän ja enemmän, on nuo pysäköintipaikat. Jossain saa pysäköidä, jossain ei. Mutta otetaan tarkastelun kohteeksi esimerkiksi jonkun kaupan piha. Siellä pysäköintiä rajoitetaan monenmoisilla kilvillä. Saat pysäköidä esimerkiksi 2h jättämällä parkkikiekon auton ikkunalle näkyviin. Et kuitenkaan saa pysäköidä invaruutuun,ellei sinulla ole erikseen siihen oikeuttavaa lupalappua näkyvissä auton ikkunalla. Myöskään  henkilökunnalle varattuihin ruutuihin ei saa pysäköidä.  Sitä ei kylläkään mitenkään tarvitse todistaa … Sitten on vielä perheruudut. Niihinkään ei ole olemassa mitään lupalappua, millä sen oikeuden voisi todistaa. Asia kiinnostaa siinä mielessä, että ilmaisu, perhepaikka on aika väljä. Mutta paikan kuvassa on äiti, isä ja lapsi. Kuitenkin jo kaksi henkilöä voi muodostaa perheen...2 aikuista on perhe, äiti ja lapsi on perhe, isä ja lapsi on perhe… googlailin asiaa ja esiin tuli mm. se, että perhepaikka on vähän tilavampi parkkiruutu, koska lapsiperheillä on esimerkiksi rattaita yms. mukana ja on turvallisempaa päästä ihan kaupan eteen , jolloin lapset eivät ryntäile autojen seassa ja edessä ja rattaat mahtuu ottamaan autosta ulos ja pistämään takaisin, kun ovet voi aukaista kokonaan kolhimatta vieressä olevaa autoa. Totta joka sana. Mutta mihin on unohtunut  Senioripysäköinti? Heilläkin on tarve saada esimerkiksi rollaattori autosta ulos, samoin heillä voi olla vaikeuksia päästä autosta ulos, kolhimatta naapuriautoa ovella, kun kroppa ei enää taivu kiemurtelemaan penkiltä seisaalleen jne. Ja invapysäköintiluvan kriteerit ovat niin tiukat, että läheskään jokainen, liikuntarajoitteinen mummo ja pappa ei sitä lupaa saa, vaikka miten haluaisi. Eikö olisi aiheellista huomioida pysäköintipaikolla myös vanhukset? Heitä on sentään nyky-yhteiskunnassa aika paljon ja ruokaa ja ostoksia heidänkin pitää tehdä, vaikka nuorten tuntuu olevan kovin vaikea sitä ymmärtää! Mielestäni tämä olisi jo tasa-arvoasia! - Mutta ei, eihän kukaan tästäkään tietysti välitä, eikä koppia ota!

Grr… Eli sanon , mitä tästä kaikesta, koko maailmasta tällä hetkellä ajattelen! ( Katso kuvituskuvaa!)

 

 

21. kesä, 2022

Tammikuun viimeisenä päivänä tänä vuonna, sai alkunsa nykyinen projektini, Heinola kakkonen. Vaikka käynnistämisestä on jo aikaa, ei projekti juurikaan ole edennyt. Ei ole voinut edistyä, kun etusijalla oli aikaisemmin alkanut Heinola ykkönen, joka virallisesti päättyi vasta toukokuun lopussa. Heinola ykkönen oli  projekti, jonka vetovastuu oli minun näpeissäni, joten sen valmistuminen  oli  minullekin tärkeä asia.

Tämä Heinola kakkonen on   sen sijaan ikioma projekti, jonka valmistumisen takarajaa voidaan siirtää miten pitkälle tahansa, tai olla siirtämättä . Yksinkertaisesti ilmaistuna se on asunto, jossa on paljon kehittämisen varaa, mutta johon ei ole tarkoitus sijoittaa määrättömästi rahaa. Siinä voi halutessaan kyllä asua, mutta  se on aika kaukana luksuksesta,    paremminkin päinvastoin, toivomisen varaa on. Elämiselle oleelliset asiat siellä on, kuten jonkin verran huonekaluja ja sellaiset tarpeelliset  tai pitäisikö sanoa välttämättömät asiat. Perjantaina oltiin pojan ja miniän kanssa monta tuntia purkamassa keittiöstä pois kaappeja, Ne olivat edellisen käyttäjän jäljiltä niin pinttyneen lian peitossa, etten mitenkään onnistunut sanomaan itselleni, että niihin voi omat astiat ym. laittaa, joten päätin vaihtaa kaapit kokonaan.  Kun nuoret lähtivät kotiin ja kaatiskeikalle, jäin Heinolaan ihmettelemään, mitä kaikkea minä pystyisin siellä tekemään. Taitoa ja osaamista on jonkun verran aikaisemmista remonteista, mutta voimiahan minulla ei enää ole siihen kaikkeen, mitä ennen olen tehnyt. Ja siinä vaiheessa, kun päätin maalata kylppärin kaakelipinnat, sain tuntea sen kyllä nahoissani ja ennen muuta kropassani. Siinä kun hamuilet viimeisillä voimillasi Lidlistä ostettua suihkujakkaraa takamuksesi alle saadaksesi vedettyä keuhkoihisi tarpeeksi ilmaa tai estääksesi ristiselkäsi lopullisen nyrjähtämisen pois paikoltaan, kyllä huomaa, ettei mummu ole enää entisensä! - Mihin himputtiin se notkea tytönhupakko on häipynyt?! Eikä mokoma edes heippa-lappua jälkeensä ole jättänyt! Siinä minä sitten välillä pyyhin hikeä otsalta ja toisinaan manasin, kun ei riittänyt edes käden pituus johonkin nurkkaan tai putken taakse vaan piti ottaa käyttöön kikka kaksi, pitempi varsi pensseliin tai mutkallinen kepin pätkä jatkeeksi.  Vähemmän notkeutta vaativia hommiakin riitti kiitettävän paljon: edellinen porukka oli jotenkin onnistunut kolhimaan kaikki ovenpielet aika ruokottoman näköisiksi. Mitähän siellä oikein on touhuttu. Me ollaan asuttu tässä asunnossa kymmenen vuotta, eikä meillä ole yhtään niin pahasti kolhittua oven karmia. Eikä muuten ollut edellisessä talossammekaan, missä sentään asuttiin kahden lapsen ja koiran kanssa yhteensä 23 vuotta! No, nyt ne on paikkamaalattu sen verran, etteivät ihan silmille pompi. Hiukan hankala, mutta lopulta aika pieni homma oli kissan raapimien seinien korjailu lasikuitutapettiseinissä. Sain ne lopulta kuitenkin aika hyvin hiottua ja maalattua, että vanha sanonta, hullu ei huomaa ja viisas ei virka mitään, toteutuu. Itse olen tulokseen tyytyväinen. Ja muillehan se nyt ei mitenkään kuulu, joten, oma tyytyväisyys asiaan riittää!

Oudossa paikassa ja uudella patjalla nukkuminenkaan ei ollut ihan simppeliä ja lopputulos oli, että käytin suurimman osan yöstä työntekoon. Onneksi oli hiljaista homma, ettei heti saada naapureita kimppuumme meluhaitasta! Kotiin lähdin ajelemaan vasta iltapäivällä lauantaina, kun olin saanut kylppärin lattiankaakelit maalattua kertaalleen.  - Lähtö oli aika koominen: en voinut käydä missään pesulla, kun pakollinen maalaussuunta oli ovelle päin ja kun keittiössäkään ei enää ollut vesiä yhdistettynä, niin en sielläkään voinut asialle mitään tehdä, joten maalitela ja pensselit ja tippa maalia jäi eteiseen kaapin päälle kuivumaan ja odottamaan paluutani ja autoon puikahti sateen ropinan saattelemana väsynyt , maalinen ja hikinen mummu, joka toivoi vaan, ettei kotimatkalla ala uni painaa liikaa luomia… Ei painanut. Sadesää rauhoitti liikennettä jonkin verran ja ajonopeudet moottoritielläkin olivat maltillisia, noin sadan molemmin puolin.—Vai olisiko ollut kalliin bensan aiheuttamaa maltillista ajoa? Yhtä kaikki, pääsin kotiin onnellisesti ja  laitettiin ajoissa saunakin lämpiämään, niin pääsin sen jälkeen mielestäni hyvin ansaitulle levolle Nukku– Matin kainaloon jo iltayhdeksältä. Mutta kyllä siinä jonkun kerran piti itselleen sanoa, että ”jaksaa jaksaa..” , kun välillä oli ihan varma, että nyt vaan ei enää jaksa ponnistella, siis pysyä edes hereillä siihen saakka, kun sauna oli kylpyvalmis.

Maanantaina päätettiin vähän rentoutua ja lähdettiin Porvooseen torikahville. Taivas peittyi ajoittain tosi tummista pilvistä ja vettä tuli tuulilasiin tasaisessa tahdissa tihkuna tai vähän reilumpana sateena, mutta päätettiin kuitenkin tehdä, niin kuin oli suunniteltu. Kun päästiin Porvooseen, vettä tuli aika reippaasti ja todettiin, että ajetaan ensin Tarmolaan ja piipahdetaan siellä Tokmannilla. Tässä uudessa autossa on nimittäin ihan  hirveän liukas osa keskikonsolissa ja sen seurauksena kaikki, mitä siinä yrittää säilyttää, lentelee pitkin auton lattioita ja kun minun karamellipurkkini tai kännykkäni kiitää kesken ajon kuskin jalkatilaan, vitsit on aika vähissä. Yritin hillitä menoa vaikka minkälaisilla virityksillä, mutta ei onnistunut. Sitten pikkuserkku kertoi, että Tokmannin auto-osastolla myydään sellaisia kumilätkiä, jotka on tarkoitettu hillitsemään noita lenteleviä kännyköitä yms. Mutta eihän se nyt ihan niin yksinkertaista ole pistää sellaista asiaa muistiinsa ja vielä lähteä hakemaan läpyköitä, mutta nyt ajattelin, että kun en kyllä sateessa halua torikahvejakaan ryystää, niin tehdään tikusta asiaa, ja etsitään nyt sellainen läpyskä. Ja sehän löytyi varsin helposti kun ensin löysi sen auto-osaston. Itse asiassa ostin niitä kaksi ja sain ne istutettua molemmat siihen ns. latauspaikan päälle niin, että nyt siinä pysyy mikä tahansa esine tukevasti paikoillaan. Kun selvittiin Tokmannilta ulos, aurinko kurkisteli pilvien lomasta ja suuntasimme torille. Torikahvilan pitäjä toivotteli meidät tervetulleiksi pitkästä aikaa ja minä jäin miettimään, miten hän nyt muka meidät niin hyvin muisti. No, toisaalta siellä on aika monena kesänä kuitenkin4-5 kertaa kesässä käyty. Voihan se olla, että sellainen käyntimäärä riittää pienen kaupungin torielämässä… no, muna-anjovisleipä ja kuppi kahvia maistui todella hyvältä raikkaassa ulkoilmassa ja tyytyväisenä lähdimme kotimatkalle. Sade taukosi ja päätettiin hoitaa muutama muukin rästiostos ja suunnattiin Järvenpään Prismaan. Tai ei kylläkään Prismaan, mutta sen kauppakeskukseen. Muistin nimittäin, että joskus, kauan sitten olin ostanut Lindexiltä sellaiset lievästi tukevat polvisukat ja nyt kun niitä kaikenlaisia ongelmia on ollut, nuo terveysalan ihmiset aina hokevat, että pitäisi käyttää tukisukkia ja minähän inhoan kaikkia sellaisia kiristäviä asioita, joten en mitenkään ole ihastunut ajatuksesta kiskoa kinttuihini kireitä tukisukkia! Mutta ne hiukan tukevat polvisukat olen aina välillä vetäissyt jalkaan ja ollut niihin aika tyytyväinenkin jopa. Ja sellaiset nappasin nyt mukaani. Ja isännällekin löytyi uusi joustovyö. Se oli hyvä löytö. Nyt ei ole niin väliä, onko muutama kilo kadonnut vai tullut takaisin, kun pöksyt pysyy aina oikealla paikallaan. Nyt on taas ostokset pitkäksi aikaa tehty ja kotiin tultuamme syötiin kevyt kenttälounas ja ahmittiin jälkkäriksi  kotimaisia mansikoita, vadelmia ja herneitä. Eli nyt on kesä korkattu kunnolla!

Ei muuta kuin Juhannuksen viettoon! Nauttikaa tästä valon juhlasta ja kerätkää voimia pian taas lyheneviin päiviin, talouskatastrofiin ja bensan kiskurihintoihin ym. kamaluuksiin, joita ei varmaan millään voida välttää! Eli nautitaan nyt kun vielä voidaan!

 

14. kesä, 2022

Joskus, kun maailma potkii päähän ja tuntuu, ettei mikään ole niin kuin ennen, on vaikea uskoa edes omiin, vuosia käytössä olleisiin mottoihnsa, Minulla on jonkinlaisena elämän ohjeena ja toimintatapana ollut mm. pistää hyvä kiertämään.  Tosiasia kuitenkin on, että välillä se jää vähän unohduksiin, vaikka miten yrittää pitää asiaa pinnassa omassa elämässään. Myönnän, että nyt se on jäänyt pikkuisen taka-alalle arjessa. Tai ehkä se on paremminkin viimeaikaisen projektini takia kohdistunut vain hyvin kapealle alueelle, ei yleisesti ihmisiin. Toisaalta nykyinen maailmantilanne ja kaikki ovat aiheuttaneet sen, että uskominen kaikkeen hyvään on ajoittain ollut aika vaikeaa…. Putin tekee, mitä tekee ja uhoaa omassa maailmankolkassaan, Erdoan kalistelee sapeleita turkkilaisella sitkeydellä ja ihmisistä kaikkialla on tullut aina vaan itsekkäämpiä oman edun tavoittelijoita…. ja joskus kysynkin itseltäni, onko kaikki hyvyys maailmassa jo historiaa.– Ainakin sitä on entistä vaikeampaa nähdä, kun taas pahuuteen törmää kaikkialla.

Pari päivää sitten havahduin siihen, että yksi keittiön laatikoista, pursusi kaikenlaista kippoa ja laatikkoa, mutta itsestäni tuntui, ettei koskaan löydy sellaista kippoa, jota etsii. Eikä ainakaan sopivan kokoista. Syntymäpaiväkakkua jäi aika paljon, mutta ei tarpeeksi, että se riittäisi tulossa olevaan toiseen ”vastaanottopäivään”. Itsestäni tuntui, että yhtään tippaa enempää en halua sitä kakkua nyt syödä, joten aika luonnollista olisi pakastaa edes osa siitä tulevaan käyttöä varten. Mutta ei nyt sitten ollut asiaan soveltuvan kokoista, neliskulmaista astiaa! Päätettiin käydä Tokmannilla ostamassa muutama uusi rasia. Olin vähän huonovointinen ja isäntä ajoi. Jossain kohtaa alku matkasta kiinnitin huomiota kummalliseen ääneen. Ihan kun joku rengas olisi rallattanut jotain ihan omaa sävelmäänsä. Isännän mielestä kuvittelin vaan.  Sitten ääni loppui ja unohdin koko asian. Haettiin rasiat ja ajettiin Lidliin, jonne oli tarkoitus jättää pari kassillista limupulloja.  Pullonpalautuksessa oli kuitenkin niin pitkä jono, että päätettiin jättää pullot autoon ja palauttaa ne seuraavana päivänä, kun kuitenkin olisi pakko käydä kaupassa täydentämässä jääkaapin sisältöä. Suunnattiin siis kotiin päin. Joku pyörä tuntui taas rallattavan jotenkin omituisesti ja pyysin isäntää pysähtymään jollekin bussipysäkille, että voitaisi tarkistaa renkaat.  Se nyt ei sitten sopinut isännälle, joka ei edelleenkään kuullut mitään poikkeavaa.—Ei tietenkään, kun hän ei muutenkaan enää tahdo kuulla mitään edes kuulolaitteen avulla!  Matkalla huomasin, että rengaspaineen varoitusvalo syttyi. Kotiin päästyämme, yritettiin katsoa renkaita, mutta eihän niissä päälle päin mitään erikoista näkynyt. Päätettiin kuitenkin ajaa takaisin Keravalle ja käydä huoltoasemalla katsomassa mittarilla rengaspaineet.—Siitä tulikin melkoinen näytelmä, kun isäntä ei oikein osannutkaan käyttää koko laitetta. Hän on ennen ollut kaikissa tällaisissa asioissa todella näppärä, mutta uudet systeemit ja hän, ei sovi hänen pirtaansa ja ilman ulkopuolista apua, oltaisiin varmaan vieläkin ihmettelemässä, miten homma hoidetaan. Yksi  takarengas oikeutteli, eikä oikein suostunut asettumaan oikeisiin paineisiin. Lähdettiin siitä sitten kotiin päin. Ahjossa alkoi  kuulua ”fläp, fläp, fläpp…. Nyt oli pakko vetää auto sivuun ja mennä katsomaan, mistä oli kyse! - No, niin ,se oikutteleva takarengas oli tyhjä! Seisottiin kadun reunassa, mutta keskellä jonkun talon sisäänajoväylää, joten totesin, että pakko peruuttaa muutama metri, että ihmiset pääsevät pihaansa. Isäntä kirosi kun turkkilainen ja hoki kaiken aikaa, että on tämäkin auto! Uusi auto ja nyt sitten tämä, ei hyvin ala! - No ei alkanut, mutta nyt on ensisijaisen tärkeää se, mistä saadaan apua, koska en missään tapauksessa halua jättää autoa tällaiseen paikkaan yöksi. Aamulla siitä ei varmaan olisi jäljellä yhtään rengasta ja parhaassa tapauksessa koko auto olisi hajotettu osiin… Isännän manailu vieressä ei ainakaan auttanut keskittymistä ja tiuskaisinkin aika ikävään sävyyn, että ole nyt edes hiljaa, että voin keskittyä miettimään, mistä ja miten apua voi saada! Soitin pojalle ja mietittiin yhdessä, mikä olisi toimivin ratkaisu. Poika etsi jonkun paikallisen hinausliikkeen  numeron ja soitin sinne. Palvelu oli todella ystävällistä ja  päivystäjä etsi kartalta paikan jossa olimme. Hän mietti, että yritetään ensin saada kiinni joku tiepalvelun ihminen, jos vaikka joku osaisi tehdä jotain paikanpäällä!

Kesken keskusteluamme joku koputti kuskinpuoleiseen ikkunaan, ” Hei, tarvitsetteko apua?” - ikkunan takana seisoi kaksi nuorta, ehkä maksimissaan 20 vuotista, tyttö ja poika. ” juu, kyllä me apua tarvitaan, eri asia sitten kuka osaa auttaa? Totesi isäntä. Minä jatkoi keskustelua hinausfirman kanssa. Jossain vaiheessa havaitsin, että nyt alkaa tapahtumaan jotain ja keskeytin puhelun hinausfirmaan ja ryntäsin ulos katsomaan, mitä oli menossa. Poika istui maassa, rikkinäisen renkaan vieressä ja pyöritteli tulppa-avainta saadakseen irrotettua kiinnityspultit. Vieressä maassa makasi rengas—Mikä rengas tuo on? Ihmettelin. ” Se löytyi tuolta auton perästä hyvin fylleihin piilotettuna” vastasi poika. Siis mitä, autossako oli vararengas?!” Olin yllättynyt, koska ainakaan kolmessa viimeisessä autossani ei enää ole ollut  mitään muuta, kuin paikkausvälineet! Poika sai pölykapselit irrotettua ja siirtyi manuaaliseen auton nostoon onnettoman tunkin avulla, mutta nousi se lopulta tarpeeksi. Katselin pojan touhuja ihaillen. Minusta näytti, että hän tiesi ihan tarkalleen, mitä piti tehdä ja miten. ” Mitä sinä teet työksesi” kysäisin. ” No joo, mä oon autonasentaja!” vastasi poika… Olipa tuuria kerrakseen!  Nuoret eivät halunneet ottaa palkkioksi rahaa, vaan naureskelivat, että tämä oli nyt tämän päivän hyvä työ! - Mitä?! Eikö  pahuus olekaan voittanut? Vieläkö on nuoria ihmisiä, jotka ovat omaksuneet  ” pistä hyvä kiertämään”-asenteen?! Tunsin suunnatonta helpotusta paitsi siitä, että päästiin ajamaan kotiin ja voitiin hoitaa seuraavana päivänä auto renkaan vaihtoon ilman isompia ongelmia, myös siitä, että tuli todistettua taas kerran se, että hyvä todella kiertää, jos sen halutaan kiertävän.  Ja toisaalta voin taas ajatella, että minulla on oma suojelusenkeli joka lähetti minulle apua silloin kun osasin sitä vähiten odottaa ...se on se enkeli, joka pehmentelee yleensäkin elämääni isommissa mutkissa! - Annoin kuitenkin pitkän keskustelun jälkeen pojalle sen ainoan viisikymppisen, joka mukanani oli. Kyllä hän sen oli ansainnut! Tämä tapaus palautti taas uskoni ihmisyyteen ja siihen, että nuorissa polvi paranee, vaikka aina ei ihan siltä ole näyttänyt. Kiitos lapsukaiset Tuusulasta  olivat kuulemma lähteneet auttamaan kaveria mopon korjaamisessa! Ja senne sitten kiirehtivät vähän myöhässä.

Koko illan mietin, miten voi olla ihmisellä noin hyvä tuuri, että pari nuorta näkee  tilanteen ja pysähtyy tarjoamaan apuaan! Ei sitä kyllä ihan joka päivä tapahdu! Soitin sinne hinauspalveluunkin vielä kertoakseni, miten tilanne eteni, että voivat tällä kertaa unohtaa meidän avunpyyntömme. Sielläkin ihmeteltiin ja ihasteltiin nuorten käyttäytymistä ja naureskeli mies sielläkin, ettei ole aikoihin kuullut noin upeaa ja kohdalleen osunutta auttamistapausta.

Seuraavana päivänä saatiin ostettua  ja asennutettua autoon kaksi uutta rengasta, koska nykyinen vaatimus on, että autossa pitää samalla akselilla olla samanlaiset (saman merkkiset) renkaat, piti ostaa kaksi rengasta. Pikkuisen harmitti tietysti, kun rengas puhkeaa kun sillä oli ajettu vasta 3000km.  No, päätin olla miettimättä asiaa enempää… olisihan se renkaan puhkeaminen voinut tapahtua paljon tuhoisammin seurauksinkin! Nyt olimme kuitenkin ehjiä ja autokin oli muuten ehjä. Sitä paitsi, rengasliikkeessä kysäisin samalla, millä rahalla heiltä irtoaisi autooni uudet talvirenkaat, sillä niitähän en saanut ostettua autoa ostaessani, kun italialaiset eivät talvitassuja autossaan tarvitse!  Rengasliike teki minulle tarjouksen Nokian Kymppi nastarenkaista ja alumiinivanteista. Tarjous päihitti mennen tullen maahantuojan hinnat, joten tilasin talvitassut saman tien.  Sitten tarvitsee enää löytää entisen auton talvitassuille ostaja… Nythän on veikattu, että talvirenkaiden saanti voi syksyllä olla vaikeaa, jos tämä Ukrainan sota ja Venäjäboikotit jatkuvat…

Synttärit olivat ja menivät. Kaikki hyvin, vaikka pikkuisen harmitti, etteivät ihmiset koskaan usko, vaikka miten yrittää saada ääntänsä kuuluviin siinä, että ei oikeasti halua lahjoja!  Kyllähän siitä taas tuli. Kauniita, hienoja, ihania… onneksi edes osa oli  kasveja, joista on iloa ainakin tälle kesälle… ja yksi kasveista oli sellainen, jonka hankkimista pihalle olin itse suunnitellut… eli  Sirppishän oli kuunnellut tarkkaan minun juttujani ja synttärin aattona meille ilmestyi  liki parimetrinen kirsikkapuu! Se kaivettiin maahan lintuolkkarin puolelle, allaskatoksen eteen niin, että kun se vähän kasvaa, se peittää naapurin katseilta altaalla touhuavan vanhuksen… tykkään nimittäin pulahtaa altaaseeni ilman zimmareita, mutta en oikein ole voinut sitä tehdä, kun näkyvyys naapurin ikkunaan on lähes esteetön.

Eli tulossa on kenties entistä vapaampaa olemista täällä Talmassa, keskellä ei mitään! - Kiitos Sirppis ja pesue!

 

 

7. kesä, 2022

Mummu 75

Tuossa Lahden motarin kupeessa Vantaalla on K-Rauta 75. Pienen matkan päässä Talmassa on Mummu 75..Yhteistä näille kahdelle on sana ” rauta”. Mummun 75:n osalta sitä ei aina tule ajatelleeksi, mutta tiukan paikan tullen  se sukeltaa esiin joskus yllättävissäkin paikoissa, kuten muutama päivä sitten, kun piti selvitä kymmenessä minuutissa Hakaniemestä Fabianinkadulle täydellisessä liikennekaaoksessa, joka aiheutui raitiovaunujohtojen romahtamisesta maahan. Pitkäsilta oli kokonaan suljettu kaikelta liikenteeltä ja Hämeentieltä, joka on nykyisin ainoastaan julkisen liikenteen ja kevyen liikenteen käytössä, (kiitos vihreiden termiittien) virtasi taukoamaton bussijono entisen postipankin talon eteen. Siinä seisoi tiukassa jonossa ennestään jo toistakymmentä bussia, joten jono ei juurikaan liikkunut. Tähän soppaan mummu 75 kurvasi autonsa ympyrätalon kulman takaa päästäkseen Unioninkadulle ja sieltä Pohjoisespan kautta Fabianinkadulle. Mukana oli  kaksi nuorta, jotka tulivat pelastamaan mummun Kluuvin parkkihalliin ajamisesta ym. mummun mukavuusalueen ulkopuolelle jäävistä koitoksista.

” Mitä himputtia täällä oikein tapahtuu?!  Mikään ei liiku mihinkään ja kaiken lisäksi tuolta rannasta tulevat ovat tukkineet tuon teatterille vievälle kadulle pääsyn pysähtymällä keskelle risteystä!  Idiootit!  ”Kato, mitähän toi punainen auto meinaa… seisooko se kadulla vai jalkakäytävällä, vai pysäköintialueen reunakivillä?!” ” Ei hyvä sylvi, eihän tossa oo mitään järkeä!”  Kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen alkoi hiki tulla otsalle, kun vilkaisu kelloon osoitti, että hammaslääkärillä pitäisi olla jo kymmenen minuutin päästä ja minkäänlaista liikettä ei bussijonoissa näkynyt. Sitten yks kaks yksi bussi alkoi kääntyä liki poikittain kolmelle kaistalle . Hitaasti hivuttautumalla, mutta määrätietoisesti.  ”Miksi ihmeessä toi bussi menee vasemmalle kaistalle, sehän kääntyy torin toisesta reunasta vasemmalle ja tuo on numero 71 jonka kuuluu mennä keskustaan!” Sinne se nyt kuitenkin hiljaa hivuttautui ja sen seurauksena kolme muutakin bussia alkoi siirtyä siihen samaan suuntaan ja Hämeentieltä tulevat bussit täyttivät vapautuneet paikat. Mummu 75 valitsi keskimmäisen kaistan ja tunki autonsa hiljaa hivuttamalla bussien perään yhden bussin nokan edestä… eihän se nyt sentään kehdannut mummua lyttyyn ajaa! Päästiin pikkuisen eteenpäin, vain todetaksemme, että poliisi seisoi keskellä katua ohjaamassa liikennettä sinne torin etelänpuoleiselle reunalle, jota pääsi ajamaan  idän suuntaan!  ” Metallitalon toisesta reunasta pääsee liittymään Siltasaarenkadulle! ”Ei kun sinne!” tuumasi mummu ja luikahti kulman taakse vain todetakseen, että sielläkin oli poliisi lapa pystyssä. Ei auttanut kun ajaa takaisin ja pyrkiä keskustaan sitten uuden sillan kautta.  ”Hitto, tää oikea kaista on väärä, mutta mennään nyt sitä vähänmatkaa, kun se vetää vähän paremmin kun tuo toinen… mä muistan vanhastaan, että nää kaistat käyttäytyy jotenkin epäloogisesti siellä loppu päässä… pitää olla tarkkana  ettei päädy Katajanokalle! No just juu, näinhän se meni! Nyt mun pitää päästä tolle reunakaistalle, etten pääse Nokalle! ”  Milläs tohon nyt sit menet?! Autoja tosi tiukkaan... ” ”Vilkku päälle, käden heilautus ja nokka väkisin bussin eteen! ” Et sinä ainakaan kohteliain kuski ole! Aika härskisti menit väliin.” kuului takapenkiltä. ” Joo,  pakko mikä pakko! Tää oli nyt oppitunti siitä, miks Stadilaiset ovat niin härskejä kuskeja!!  Täällä oppii väkisin härskiksi, jos aikoo yleensä ajaa!”  Hammaslääkärin oven edessä oltiin minuuttia ennen vastaanoton alkua! - Ei paha! No, tulipahan pikatreeni takaisin härskiyteen!  - On se kerran opittu näköjään jossain siellä  tallessa, takaraivossa tai selkäytimessä. Paluumatka sujui sitten hiukan rennommin, kun ei ollut enää kiire mihinkään. Pikkuisen harmitti, että nuoret joutuivat todistamaan sitä minun kovempaa puoltani, joka ei nyt yleensä kotiväen kanssa ole pinnassa juurikaan. No, olen mikä olen. Totuushan kuitenkin on, että minulla on aina ollut myös se kova puoli. Muistan kun joskus työelämässä joku, joka tunsi minut vaan neuvotteluista, näki maalaamani taulun Evitskogissa, eikä ollut uskoa silmiään. Än oli ihastunut maalauksen herkkyydestä ja alkoi selvittää tekijää ja löysi  signeeraukseni. Tuli sitten seuraavan kerran tavatessamme kysymään, että liko se todella minun työni. Hänen mielestään näin kova järjestöjyrä ei kertakaikkiaan voinut maalata jotain niin äärettömän kaunista ja herkkää! -  Reaktio oli hyvä esimerkki siitä, miten helposti näemme vain yhden kuvakulman toisesta ihmisestä, luulemme tuntevamme hänet, mutta tunnemmekin vain kapean osa-alueen.

Tilasin itselleni kampaajan pari viikkoa sitten, kun totesin, että hiukseni alkavat taas uhkaavasti muistuttaa peikkotytön kutreja. Valitsin ajan muutamaa päivää ennen syntymäpäivääni, että olisin edes siisti, jos joku nuorisosta päättää ikuistaa kuvaan kolmevarttisen mummun. Ei tarvitsisi sitten hävetä huolimatonta habitusta. Vaan toisin kävi. Edellisenä päivänä kampaajalta tuli viesti, että hän on loukannut selkänsä, eikä ole työkykyinen vielä seuraavana päivänä.  Sisso! Mitäs nyt sitten?! Hmm.. Sakset käteen ja peilin eteen! - Olihan muuten hankalaa leikata omia hiuksia peilin kautta! Ihan vasenkätistä touhua! Enkä minä paljoa sitä leikannut. Kunhan nyt otsatukkaa vähän lyhensin ja muutaman suorana sojottavan  tupsun napsasin pois. Loppu odotelkoon kampaajan selän tervehtymistä!

Syntymäpäivistä puheen ollen, en ollut ajatellut ollenkaan koko syntymäpäivää, ennen kuin joku ystävä kysäisi, että miten aion viettää merkkipäivää… Hmm.. merkkipäivää? Niin, juu onhan se tietysti jonkinlainen merkkipaalu, kun on  elänyt jo kolme neljännestä sadasta! SILLOIN SE ISKI! Paniikki! Herranen aika, minähän olen VANHA! Viisikymppisiä juhlittiin aamu viideltä Kaivarin rannassa mansikoita syöden ja shamppakaljaa juoden… silloin  minut istutettiin Bussin keskilattialla seisovaan kiikkutuoliin… mihinkähän minut nyt istutetaan?!  Pitää olla jotain eksoottisempaa kuin rollaattori tai pyörätuoli, ne odottavat jo varastossa… No, ehkä ne eivät nyt huomaa tehdä mitään tällaista radikaalia… vaikka lupasin, että juhlitaan nyt sitten taas lettukesteillä.  Sehän oli synttäri– ja kesänavausperinne 30 vuotta! Nyt on oltu tauolla 10 vuotta… kun alkoi tuntua, etten enää oikein jaksa sitä hössötystä.—Hmm.. Ja mitenkähän minä nyt muka sen paremmin jaksan?! Pian se nähdään! Näin nyt kuitenkin päätettiin.—Toisaalta nyt, kun korona sun muut on aiheuttanut kaikille ikäihmisille aika pitkiäkin ystävistä erossaoloaikoja, on varmaan ihan kiva pitkästä aikaa nähdä ystäviä ihan livenä. Se, että kaikki muutkin ovat vanhentuneet ihan yhtä paljon  kymmenessä vuodessa lohduttaa kyllä vähän. Eivät kai hekään enää jaksa riekkua kaiken yötä?!  

Säätiedotus lupaa kesteille aurinkoa ja jopa vähän lämmintä, siinä suhteessa vanha perinne siis näyttää toteutuvan nytkin. Lettukesteillä on aina ollut upea sää!  No, kohta se nähdään. Yhtä kaikki, KESÄ on nyt täällä. Nautitaan siis siitä, ja tästä huikaisevasta valosta ja kukkaloistosta. -Meillä alkavat sireenitkin olla jo täydessä kukassa. Päivä tai kaksi, niin ilma on täynnä huumaavaa tuoksua! Kyllä kesä on ihanaa aikaa!

 

 

 

31. touko, 2022

Kävin pikaisesti huhtikuun loppupuolella ns. vanhan mökkimme maisemissa katsomassa minkälainen jäätilanne siellä oli. Sinne vanhalle mökille kun on pakko mennä veneellä, vaikka se ei saari olekaan. No, jäitä oli lahdella vielä ihan kiitettävästi, niin että  kotiin vietäväksi jäi tyttärelle viesti: ei mitään asiaa mökille vappuna! Tässä kuvan kohdalla vesi on jo avoin, ollut kai koko talven, Siitä katsotaan nimittäin Kymijoen alkavan ja virtaus voimalaitoksen ohi on niin kuin valjastetussa koskessa vaan voi olla, kova ja pikkuisen vaarallinenkin.

Mökkimaisemista takaisin tullessa jäätiin kahville edellisen kylän, Vuolenkosken , Rantamestaan. Siellä ei vielä ollut ruuhkaa, joten pöytänsä pääsi valikoimaan ihan mielihalujensa mukaan. Vettä rakastavana, minä tietysti halusin katsella kahvikupposen ja sämpylän ajan vettä ja lapsuudesta asti niin tuttua maisemaa… tässä lahdenpohjukassa minä opettelin uimaan. Vietin kesääni kummitätini luona, joka asui pienen matkan päässä uimarannasta. Uimakouluni päättyi vaan vähän surullisesti: kolmantena uimakoulupäivänä juoksin metsäpolulta suoraan auton eteen ylittäessäni tietä uimakoulun rantaan. No, ei minulle muuten huonosti käynyt, mutta asfaltti-ihottumaa tuli ympäri kroppaa siinä määrin, että kummitäti totesi, ettei sinne uimakouluun voi nyt mätäkuussa noiden ruhjeiden ja rupien kanssa mennä… jouduin opettelemaan uintia sitten myöhemmin itsekseni tukin kanssa. Eikä siinä mitään, hyvin opin. Ja minusta tulikin vesipeto. Vielä lukioaikanakin tein kiitettävän urheilunumeroni uimalla kolmensadan metrin sijasta kolme kilometriä…

Siinä harmaata selkää katsellessani kaikenlaiset muistot valtasivat mielen. Yllättävän paljon niitä putkahteli mieleen, enkä oikein olisi malttanut lähteä sieltä kotimatkalle ollenkaan. Mielessä pyöri vanha laulu: vanha kotiseutuni...on ihmeen hyvä kotiin tulla taas…

Sitten luin jostain jonkun artikkelin siitä, miten kotiseutu vaikuttaa ihmiseen ja jäin miettimään, miten se minuun on vaikuttanut ja vaikuttaa. Mitä enemmän ajattelin, sen selvemmäksi minulle tuli, etten ollut aikaisemmin ajatellut koko asiaa, mutta sen jälkeen, kun jostain kummallisesta  oikusta olin saanut päähäni tehdä tarjouksen siitä Heinolan yhdestä asunnosta ja saanut sen ostettua, olin huomannut, että joka kerta, kun lähestyin Vierumäen Matkakeidasta ja tiesin siitä erkanevan tien vievän sinne lapsuusmaisemiin, tunsin aina tulleeni kotiin. Niin, siis minä, Helsingissä varttunut ja lähes koko ikäni siellä asunut ihminen ,tunsin käsittämätöntä kotiintulon tunnelmaa, tullessani Vierumäelle!  Ja koin Heinolan ikään kuin omana nukkumalähiönäni, josta pääsi kivuttomasti kaikkiin minulle rakkaisiin paikkoihin ja rakkaiden ihmistenkin luo, vaikka suuri osa niistä ihmisistä olikin jo siirtynyt sateenkaaren toiselle puolelle… Ihan omituinen ja hyvin vahva tunnekokemus!

Nyt kun se liki 9 kk kestänyt toinen projektini Heinolassa päättyi, maltan tuskin odottaa, että pääsen oman projektini kimppuun: kunnostamaan meidän kakkos - tai kolmosasuntoa siellä. Se, etten ole Kroisos Pennonen, joka voisi toteuttaa kaikki toiveensa sen asunnon suhteen, ei kuitenkaan estä minua suunnittelemasta pieniä parannuksia, joilla saan siitä meille viihtyisän kodin silloin, kun siellä voimme olla.

En vieläkään tiedä todellista syytä siihen, miksi sen asunnon ostin, mutta ehkä se vuosien kuluessa selviää… kaikellahan on kuitenkin tarkoituksensa!

Se, mistä tuo kotiseututunne syntyy, voisi olla myös mielenkiintoinen aihe selvittää vähän syvemmältä… kun ihan selvästi myös tyttäreni kokee sen meidän vanhan mökin ”kotipesäkseen”… no, kyllähän hän siellä lapsena aika paljon aikaa vietti, mutta niin vietti poikakin. En kuitenkaan hänessä ole huomannut samanlaista ”kotiseuturakkautta” paikkakuntaan, kuin tytöllä on. Hän on kiinnittynyt selvästi enemmän Helsinkiin.—Vai johtuuko se sitten siitä, että mies kokee vahvemmin olevansa sukua isälleen, kuin äidilleen. Vai millä se selittyy?

Muistan, miten aikanaan bestikseni sanoi aina, että hänen kotinsa on siellä, missä on yöpuku ja hammasharja… hän oli kuulemma yhtä kotonaan kaikkialla… en sitä täysin ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä vieläkään. Mutta tämän oudon kotiseututunteen alan hiljalleen ymmärtämään, vaikka en osaa sitä ehkä vieläkään sanoiksi pukea ihan helposti.

No, toistaiseksi olen kuitenkin kotona, Talmassakin. Vai alkaako Talma väistyä? - Toisaalta tämä on jännää ja hauskaakin… olla kuin lastu laineilla ja katsoa, mihin aallot ja tuuli kuljettaa, vai kuljettaako mihinkään.

Toisaalta ole kotiutunut tänne Talmaankin jotenkin vähän niin kuin varkain… ja se, mikä minua täällä viehättää, on tämä kaksikielisyys… sekin siis aiheuttaa jonkinlaista kodikkuutta… koska niin moni minulle rakas sukulainen on kuitenkin ollut kaksikielinen… se on siis jonkinlaista esi-isien kunnioittamista! En minä sitä mitenkään muutenkaan ymmärrä.

Eli tästä nyt tullaankin sitten siihen, että miten meidän kaikkien identiteetti oikeasti muodostuu! - Tuliko yllätyksenä, että tällaista piilovaikuttamista tapahtuu varmaan enemmän kuin osataan arvatakaan? Ne taustat on vaan osattava kaivaa esiin!

No niin, ensi kerralla kun tavataan, eteläänkin jo kesäkuuta!  Ja minä vanhenen taas ! Jokohan sitten voisi  ruveta nuortumaan? Ei muuten, mutta kun mieli on aina vaan se pieni vintiö, joka keksii vaikka sun mitä, eikä millään tahdo itse uskoa, että ulkopuoliset näkevät minut vanhana mummuna, jonka fysiikka alkaa murentua pala palalta ja askel lyhentyä niin, että pian se on ihan töpöttelyä!

Älkää polttako nenänpäätänne auringossa!