Tiistaikirje no 3

21. tammi, 2020

Sain taannoin mainoksen lakiasiaintoimistosta. Siinä kysyttiin, olenko tehnyt testamentin.  – Juu, totta kai. Kauan sitten.  Mukana oli kaikenlaista infoa siitä, miten perintöveroa voisi minimoida. Niinpä niin, meidän testamentissa nyt ei sellaisia asioita oltu yhtään mietitty, kunhan oli pistetty tahto paperille… niin, ja muutenkin, parikymmentä vuotta sitten tehty testamentti  olisi oikeasti päivityksen tarpeessa, koska melkein kaikki asiat ovat muuttuneet niin meillä kuin perillisilläkin… Kannattaisi ehkä hiukan työstää asiaa…

Näin tavallisen ihmisen vinkkelistä asioita katsellen  ei heti tule mieleen, miten ison osan aika tavallinenkin omaisuudesta tuleva perintövero haukkaa. Ei kovin kummoinenkaan omaisuus tarvitse olla, kun perintövero ajaa perillisen tai perilliset todella vaikeaan tilanteeseen. Eikä sen perintöveron maksamiseenkaan paljoa aikaa anneta. – Jotenkin minun mielestäni on kohtuullisempi sellainen käytäntö, joka joissain maissa on, että perinnöstä itsestään ei mene veroa, mutta siinä vaiheessa, kun sen realisoi, verottaja haluaa oman palasensa siitä. Mutta silloin on, mistä maksaa…

Se, että  tavalliset suomalaiset tuntevat huonosti edes sitä, kuka perii, minkä verran ja kuka taas ei, on hämmentävää sekin… joitain vuosia sitten, tuli muutos, ettei serkku enää peri, jouduin todistamaan yhtä tapausta, jossa ajoittain ajattelin, että yksi ilman perintöä jäänyt serkku kohta sekoaisi, kun ei voinut ymmärtää, ettei asiat menneetkään hänen kuvittelemallaan tavalla… kyseessä oli serkku, joka oli aina ollut hyvin läheinen yksinäisen, lapsettoman miehen kanssa ja hoiteli vanhemmiten myös paljon tämän serkkunsa asioita, kun oli nuorempi ja hyväkuntoisempi. Olivat keskenään puhuneet, että tämä nuorempi serkku perisi sitten joskus tämän vanhemman, mutta paperille ei mitään oltu laitettu. Vanhempi serkuksista otti ja halvaantui lomamatkallaan ja tuli Suomeen kuolemaan. Nuorempi serkku hoiti hautajaiset ja otti vapaata työstä, järjestääkseen hautajaiset. Kun vainaja oli kuopattu, hän soitti sitten minulle, että voisinko avustaa häntä perunkirjoituksessa…. Heti kärkeen selvisi, ettei testamenttia ollut ja minun oli pakko kertoa, ettei serkut nykyään peri  mitään, jos ei testamenttia ole. Se oli niin hirveä shokki, että tosiaan luulin, ettei siitä selvitä mitenkään… koko vanhemman serkun omaisuus irtaimistoineen meni valtiolle ja tämä jälkeen jäänyt serkku ei saanut ottaa asunnosta edes muistoesinettä itselleen. Eikä myöskään saanut mitään korvausta tekemästään työstä hautajaisten osalta jne. – Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että ellei ole rintaperillisiä tai serkkua läheisempiä sukulaisia, kannattaa miettiä, mihin tai kenelle  haluaa omaisuutensa antaa. Samoin, jos on takana useita avioliittoja, uusperheitä jne. kannattaa hiukan miettiä asioita.

Toinen aika yleinen haraluulo on, että puoliso automaattisesti perii puolet. Ei muuten sitten peri!  Vain silloin, jos ei rintaperillisiä ole, puoliso perii Niin, ja avopuoliso ei sitten peri, ei edes asumisoikeutta yhteisessä asunnossa!  Sitten vielä yksi harhakäsitys on tuo leskeneläke. Aika usein ihmiset uskovat, että sen avulla sitä sitten siitä yksinäisestä arjesta selviää… mutta ei sekään ihan niin mene. Nykisin kun aika monella pariskunnalla on takana pitkä pätkä työsuhdetta ja sen tuoma eläketurva, niin leskeneläke voi olla aika pieni, lähinnä symbolinen, joten sitäkin kannattaa vähän etukäteen laskeskella, ettei tule ihan puskista sitten todellisuudessa…

Jotkut teistä ehkä muistavat vielä, että menetin joku aika sitten hyvän ystäväni aika yllättäen…niin yllättäen, ettei hän ollut ehtinyt tehdä kauan suunnittelemaansa testamenttia, vaikka tietoa ja taitoa olisi ollut… osittain siitäkin kokemuksesta viisastuneena päätin, että minulle ei käy niin… siinä oli ihan hirveä työ ja selvittäminen, mutta kun se oli tehty, tuntui, että valtava kivi oli pudonnut harteiltani… Jos olisin tiennyt, miten paljon se vaikutti omaan olemiseeni, olisin varmasti päivittänyt sen jo paljon aikaisemmin! Itse asiassa ihan jokaisen kannattaisi perehtyä asiaan viimeistään silloin, kun jotain , vaikka pienempääkin, omaisuutta on perheeseen hankittu… verottajan kiinnostuksen alaraja kun on aika alhainen… yli 20 tuhannen maisuudesta jo menee veroa! – Ja jos ajatellaan vaatimatontakin asuntoa, niin mitä sillä summalla nykyään saa? Ei paljon mitään… Suosittelen jokaiselle asiaan perehtymistä ja järkeistämistä! Ollaanhan sitä  järkeviä monissa muissakin asioissa, miksi siis ei tässäkin! – Ei se tarkoita, että odottaa kuolemaa! Se on vain varautumista kaikenlaiseen, mitä elämässä joskus tulee vastaan!

14. tammi, 2020

Huh hellettä!

Tammikuu yrittää tänä vuonna tehdä lämpöennätystä ihan selvästi.Olemme täällä eteläisessä Suomessa hädin tuskin nähneet pikaisesti muutaman lumihiutaleen ja kerran sen verran lunta pihassa, että isäntä pääsi rikkomaan ikivanhan lumityöntimensä, siinä kaikki.  Ja äsken kaupasta ostettu Iltis kertoo, että huomenna on taas tulossa lisää lämpöä… nyt  ainakin 7 astetta lupailevat!

Muistan yhden vähän vastaavan tammikuun… asuttiin silloin Tammisalossa ja elettiin tammikuun 10 päivää. Ja lämmintä riitti silloinkin… ja vettä, sitäkin tuli tasaiseen tahtiin lisää ja lisää ja yks kaks oltiin tilanteesssa, että merivedet alkoivat nousta vauhdilla. Meille se tarkotti sitä, että yksi yö meni valvoessa ja seuratessa sitä meriveden nousua. Se nimittäin uhkasi nousta jo niin korkealle, että piti alkaa pelkäämään veden hiipimistä kotiin. Asuttiin nimittäin meren rannalla ja  piha ei nyt kovin korkealla siitä rannasta ollut. Muutama rantakoivu ui ihan vedessä ja pihanurmikko pieneni hälyttävää vauhtia. – Täällä Talmassa ei onneksi tuollaista vaaraa ole, vaikka tämä lämpö täälläkin pitaa nurmikot vihreinä ja lintujen touhut alkaa näyttää jo aika keväisiltä. Pikkuvarpusetkin sirkuttelvat jo kovasti, etenkin päivinä, jolloin auriko kurkistelee pihaan.

Minä en kylläkään yhtään tippaa kaipaa lunta, tai oikeastaan en kaipaa kylmää enkä liukasta keliä. Sitä on iän mukana tullut niin kömpelöksi, että kohta ei enää varmaan talvella uskalla yhtään mennä ulos, kun aina on tarjolla liukastumista ja varovasti kävelemistä, niin, että kaikki lihakset, mitä vielä jossain muka on, ovat hellinä pelkästään ylenpalttisesta jännittämisestä. – Ajatella, niin sitä elämässä kaikki voi muuttua ihan toisenlaiseksi kuin ennen… ei  sitä nuorena pelätty kaatumista tai edes varpaiden paleltumista, kun piikkikorkoisilla kengillä nylonsukat jaloissa, kipitettiin Kulttuuritalolle tansseihin ja sieltä takaisin! Äiti toki yritti neuvoa, mutta kuuntelinko minä.. en todellakaan! ihme, etten saanut paleltumavammoja tai tosiaan kompuroinut niiden piikkikorkojen kanssa!

No, aika aikaa kutakin.  Nyt katsellaan maailmaa ja elämää kokonaan toisenlaisesta kuvakulmasta ja  ihmetellään välillä, miten näiden kaikkien kremppojen  ja vanhuuden myötä lisääntyvien sairauksien kanssa  elämästä selvitään, vai selvitäänkö… Toki, jokaisen tämän ikäisen  pitäisi jo ymmärtää, ettei tänne toteemiksi jäädä, mutta moniko sen oikeasti oivaltaa? – Minä olen sen kyllä omasta mielestäni aika hyvin oivaltanut. On ollut pakko oivaltaa, kun niin moni ystävä ja sukulainen on jo lähtenyt tästä maailmasta. Mutta aina sitä kuitenkin yllättää itsensä tekemästä suunnitelmia jonnekin vuosien päähän… vaikka tosiasiassa meidän ikäisten ihmisten maailmahan on jo valmis. Lapset ovat aikuisia ja meillä jo lastenlapsetkin ovat täysi-ikäisiä, joten suunnilleen tiedetään, mitä kenestäkin tuli jne. Eikä se silloin ole valmis maailma? – Eikä tämä nykyinen maailmantilannekaan mitään ruusuilla tanssimista lupaa… Jos luvassa olisi jotain ihania  muutoksia ja positiivista asioiden kehittymistä, sitä olisi kiva seurailla vaikka vanhempanakin kiikkustuolissa ihmetellen, mutta kun aina tulee pelkkää sotaa ja riitaa niin telkkarista, kuin muustakin mediasta, sitä katsoo vähän säälien… tätä vartenko me teimme töitä monessa vuorossa, montaa työtä yhtä aikaa… rakensimme yhteiskuntaamme paremmaksi ja paremmaksi? – Mitä hyötyä siitä kaikesta on ollut? No, en kuitenkaan kovin montaa asiaa olisi toisinkaan tehnyt, joten katuakaan ei kannata.

Jos nyt näin alkuvuodesta voisin jotain toivo tältä vuodelta, niin toivoisin itselleni ja  ikäisilleni ihmisille terveempää ja parempaa elämää, elämisen hintaan vähän helpotusta ja ymmärtämystä senioreidenkin elämiseen ja tarpeisiin. Me olemme taistelleet  jo niin kauan kaikenlaisista asioista, toivoisin ettei  koko vanhuus menisi taistellessa. Voisi se seniorikin joskus vaan nauttia elämästään ja olla huolehtimatta jatkuvasti ihan arkisistakin asioita! – Tällaisia, pieniä toiveita minulla nyt alkaneelle vuodelle olisi… kuka niitä sitten kuunteleekaan… yläkerta, päättäjät…?  Toivotaan, että joku, joka asioille voi jotain tehdä!

7. tammi, 2020

Juhlat on juhlittu… joulu, uusi vuosi, meillä myös tytön syntymäpäivä ja sunnuntaina hänen poikansa valmistumisjuhla… ja maanantaina vielä ”trettondagen”, loppiainen… piti ihan tutkailla netistä, miksi ruotsalaiset sanovat loppiaista trettondagen. Se tulee siitä, että joulusta on kulunut silloin kolmetoista päivää ja sen jälkeen Joulu ”puretaan”… Kuusi kannetaan ulos ja koti palautetaan arkiasuunsa. Minä taas muistan lapsuudestani, että kuusi heitettiin pois Nuutinpäivänä, 13.tammikuuta. – Vähän nämä käsitteet tuntuvat sekoittuneen vuosien kuluessa ja siihen on osasyyllinen varmaankin se, että jossain vaiheessa loppiaisen paikka työaikajärjestelyjen takia siirrettiin viikonlopuksi, ettei  tarvinnut maksaa arkipyhävapaasta… no, nyt se on taas oikealla paikallaan, siis 13 päivää joulusta!

Sunnuntaina sain puhelun ”rapakon takaa”.. juuri oikeaan aikaan. Tarvitsin silloin kuuntelijaa… miten ystävä osasikin soittaa juuri silloin? No, meistä tuli ystäviä kerran vahingossa, ”koska tarkoitus oli, että niin käy”, kuten hän asian ilmaisi… mutta aivan ihanaa on, että tällaisia sielunkumppaneita on maailmassa..  ja mikä onni, että elämme tätä digiaikaa, jolloin yhteydenpito on helpompaa ja ennen kaikkea,  edullisempaa, kuin menneinä vuosina! Olen usein ennenkin korostanut ystävien merkitystä ihmiselle, mutta joskus tuntuu, että jotkut eivät koskaan opi ymmärtämään asian tärkeyttä. Minulle ystävät ovat elintärkeitä.

Tänä loppiaisena saimme myös yllätysvieraita. – Tai eihän ne nyt oikeasti mitään vieraita olleet! Minun pikkuserkkuni isänsä kanssa oli hoitamassa tärkeää tehtävää Helsingissä ja poikkesivat paluumatkalla täällä meillä. Ja hyvä oli että poikkesivat! Olin asennoitunut siihen, että päivästä tulee tasaisen harmaa, mitään sanomaton ja tylsä päivä, ja olin ihan peiton alla nukkumassa päikkäreitä, kun sain ilmoituksen heidän tulostaan tekstiviestillä! – No, mummuhan hyppäsi sängystä ylös kuin vieteriukko ja mietti, mitä tarjottavaa talosta löytyisi vai löytyikö mitään… no, jotain löytyi  ja ennen muuta, löytyi ilon aihe: ei tulisikaan tylsä ja harmaa päivä, tulisikin iloinen tapaaminen täynnä mielenkiintoisia asioita ja naurua.  Kaikkien ikävien asioiden ja ilmojen keskellä tällaiset hetket ovat kultaakin kalliimpia ja auttavat selviämään tästä pimeydestä taas kohti valoa!  - Ja taas kerran ajattelin, että kyllä minä olen syntynyt onnellisten tähtien alla, kun minulla on näin ihania sukulaisia ja ystäviä! Kiitos elämälle siitä!

Kun talo taas rauhoittui iltaan, katselin vähän ympärilleni… joulu meni, mutta vielä on pari jo vähän kuivunutta hyasinttia korissa ja pian meidän ihana Lucia-kulkuekin pitäisi korjata vuodeksi varastoon… niin, ja joulukortit, jotka aina laitan koristamaan aulaa, pitäisi taas purkaa… miten ne raaskii korjata pois? Toinen toistaan hienompia kortteja ja monessa mukana aitoa joulumieltä ja -tunnelmaa… toisaalta, mikä pakko minun on niitä pois ottaa?! Omat on seinät ja kaappien ovet! … Saanhan minä ne siinä pitää niin kauan, kun se tuntuu hyvältä! – Ja pidänkin! Mitä se kenellekään kuuluu?! – Olihan vapauttava päätös! – Kuinkahan paljon ihmiset tekevät asioita vaan sen takia, että on tapana tehdä jotain! – Olen huomannut, että mitä enemmän tulee ikää, sen vähemmän minua kiinnostaa, mitä muut ihmiset tekemisistäni ajattelevat. .. Ei se tarkoita, etten välittäisi muista ihmisistä. Totta kai välitän heistä, mutta en siitä, mitä minusta ajatellaan!

Joskus nuorena sitä saattoi pahoittaa mielensä pitkäksi aikaa jonkun tuntemattomanikin ihmisen asiattomasta kommentista tai arvostelusta,  puhumattakaan siitä, että joku tuttu nimitteli esimerkiksi sen takia, että olin reilusti lihava. Se sai aikaan kuitenkin sen, että minusta tuli paljon vahvempi ihminen, vaikka se ensin haavoittikin. - Sen se kyllä teki, etten itse juurikaan voi millään mittarilla arvostaa ihmistä, joka arvostelee toista jonkun sellaisen ominaisuuden takia, jolle ihminen itse ei voi mitään ja vieläkin raivostun, jos törmään tilanteeseen, että joku pilkkaa esim. vammaista ihmistä… Juu, tiedän, tiedän, ettei kaikkien suuta koskaan saa tukittua sammakoista, mutta silti se saa adrenaliinin kohoamaan aina, takuuvarmasti. Yksi tällainen sammakkoja sylkevä ihminen on tullut elämääni ilman omaa tahtoani ja olla möllöttää itselleni tärkeän ihmisen lähipiirissä niin, etten voi sulkea häntä täysin elämästäni pois, mutta jotain voin kuitenkin tehdä: en ole tekemisissä yhtään enempää, kuin on pakko. Enkä myöskään koskaan avaa kotini ovea hänelle… Voi olla, että minua pidetään sen takia ilkeänä tai ikävänä ihmisenä, mutta jossain kulkee jokaisella se raja, mitä toiselta ihmiseltä pitää sietää ja mitä ei. Tämä pitäisi myös jokaisen itsensä mieltää, ennen kuin omia sammakoitaan suustaan päästelee. Mielestäni kysymys on samalla myös hyvistä tai huonoista tavoista… ja kun maailmaa seuraa, niin hyvät tavat, ovat vuosi vuodelta  aina vaan enemmän ja enemmän hukassa.  – Koskahan ihmiset tajuavat, että maailma olisi meille kaikille paljon mukavampi paikka elää, jos jokainen kohtelisi toisia, niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan?!

No, nyt meni saarnaamisen puolelle! Sorry!

Nyt kohti arkea! Pärjäilkää! Kyllä se aurinkokin taas joskus paistaa!

 

 

 

 

31. joulu, 2019

Ohhoh! Vuoden viimeinen tiistai tulla tupsahti melkein yllättäen. Olen ”pyhien aikana” vähentänyt aika paljon somessa roikkumista ja tehnyt kaikenlaista muuta... tyttärelläni oli syntymäpäivä eilen ja meidän piti mennä synttärikahville, mutta hänelle iski migreeni ja minä olin muuten vaan niin vetämättömissä, ettei kumpaakaan huvittanut mikään ylimääräinen voimankoitos… kuten inhimillisten vaatteiden pukeminen päälle, niin, että kehtaisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla, joten siirsimme synttärikahvit tälle päivälle.

Sen äiti & tytär kahvihetken toteutimme tänään: Mentiin taattuun, tuttuun ja hyvään kahvipaikkaan, N´avettaan. Tytär otti haudutettua yrttiteetä ja sen kaveriksi Pistaasikierrepullan ja minä otin  tällä kerralla myös teetä ja sen kanssa söin reilun puolikkaan Brita-kakkupalan… joka oli niin reilu pala, että tyttö sai siitä osan, kun alkoi tuntua, ettei kerta kaikkiaan jaksa enempää… Vietimme todellista tyttöjen laatuaikaa… ei kiirettä yhtään mihinkään. Kahvilan  kiva tunnelma kynttilöineen ja jouluisine koristeineen loivat rauhoittavaa  tunnelmaan ympäristöön… ihmisiä tuli ja meni, mutta rauhallinen, vähän viipyilevä tunnelma säilyi koko ajan. – Ehkä se onkin yksi niistä paikan avainasioista, miksi sinne palaa aina uudestaan ja uudestaan…

Takaisin tullessa kävimme vielä kääntymässä Gumbostrandissa. Kaunis paikka talvellakin! Ihanat kalliot, osin koskematonta luontoa ja vanhoja puita… silmät ja aivot lepäävät niitä katsellessa. Ihana asia, että vielä löytyy alueita, joita ei ole pilattu!

Paluumatkalla juttelimme niistä monista asioista, jotka tässä ajassa meitä kumpaakin harmittaa… esim. lasten ja nuorten mielenterveysongelmat… vakava asia, mutta mitä muita vaihtoehtoja lapsilla ja nuorilla olisi? Nykyisin lapset ja nuoret viettävät aikaansa somessa tai pelailevat erilaisia pelejä… vanhemmat tekevät sitä samaa… kyllä kai siinä jossain vaiheessa pipo alkaa kiristää, jos ei mitään järkevää tekemistä ole tarjolla?! Eikä vanhemmiltakaan heru aikaa kysymyksille ja vastauksille tai ehdotuksia muunlaisesta elämästä? Perheet eivät enää täytä sen entisiä normeja: tarjoa turvapaikkaa, sosiaalisia kontakteja, suvun perinteitä yms. yms. Kyllä kai siinä tilanteessa voi aika helposti hukata itsensä ja oman tarkoituksensa?!

Toinen asia, joka meitä molempia ärsyttää, on politiikka. – Emme kumpikaan enää jaksa uskoa mihinkään tai kehenkään poliitikkoon . Kaikki ajavat vain ja ainoastaan omaa etuaan, tai korkeintaan joskus sen hyvän kaverin etua! Tavallisen ihmisen asialla ei ole kukaan!  Näkyvillä paikoillakin olevat poliitikot tulevat julkisuuteen täysin merkityksettömien asioiden kanssa! Eli puuhastelevat sellaisilla asioilla, jotka voisi kokonaan unohtaa ja keskittyä sen sijaan oikeiden asioiden ja epäkohtien hoitamiseen. Nämä hölmöt ulostulot ovat vain keino olla jotenkin itse näkyvissä! – Nyt joku tietysti jo vaatii esimerkkiä.  – Päällimmäisenä tulee mieleen ministeri Ohisalon ehdotus palomies- nimikkeen muuttamisesta pelastajaksi!  Jos ministeri tekee aloitteen tällaisesta asiasta, hän on väärässä  tehtävässä! Mielestäni tällaisia aloitteita voi tehdä Suomen kielen kehittämistehtävissä olevat ihmiset tai professorit, mutta ministerin tehtävä olisi hoitaa niiden palomiesten toiminta-mahdollisuuksien ja kaluston yms. määrien ja tehtäviin soveltuvuuden yms. turvaamiseksi niin, että työ olisi turvallista, tehokasta jne. Palomiehiä ja muitakin ”miehiä”, esim. luottamismiehiä on kielessämme ollut vuosikymmeniä, eikä se nimi miestä- tai naista pahenna, kuten vanha viisauskin kertoo, joten on ihan älytöntä, että joku ministeri takertuu tällaiseen asiaan! Vähän on liian korkeapalkkainen taho näpertelemään lillukanvarsissa! Mutta sehän näkyy olevan tämän hetken trendi, että tehdään  tällaisista kärpäsistä härkäsiä ja kun vielä median saa jakamaan näitä aivoituksia kaikelle kansalle, joku voi oikeasti kuvitella, että  ministeri tekee oikein töitäkin! – Ei mene läpi meikäläiselle, eikä näköjään parikymmentä vuotta nuoremmallekaan ihmiselle! . Ja tässä on selkeä syy, miksi poliitikkoihin ei monikaan nykyisin enää usko. – Siinä sitä onkin alkavalle, uudelle vuosikymmenelle haastetta poliitikoille: Alkakaa tehdä oikeita töitänne ja palauttakaan sen avulla ihmisten usko yhteisten asioiden hoitamiseen ja jos ette pysty, katsokaa sitten peiliin ja antakaa tilaa niille ihmisille, jotka oikeasti haluavat hoitaa reilun satavuotiaan vanhuksen, Suomi Neidon, kuntoutusta niin, että siitä tulee taas toimintakykyinen ja reipas ”tyttö”, eikä hoivakotiin unohdettu, vaippojensa tuotoksiin mätänevä, vähitellen muumioituva kummajainen!

Tämä kymmen vuoden jakso on ollut meille suomalaisille monessa mielessä karu vuosikymmen, Toivottavasti seuraava vuosikymmen kääntää kehityksen suunnan kohti parempaa tulevaisuutta meille kaikille: lapsille,nuorille, työtä tekeville ja senioreille! Kukaan meistä ei tule toimeen yksinään, jokaista tarvitaan omalla pakallaan!

Hyvää Uutta Vuotta!

 

24. joulu, 2019

Koska me ihmiset olemme erilaisia, koemme myös Joulun jokainen omalla tavallamme. Toiset ovat jouluihmisiä, toiset eivät, toiset rakastavat jouluvalmisteluja ja toiset eivät ollenkaan ymmärrä, miksi pitää siivota itsensä tainnoksiin tai tehdä huikea määrä ruokia. Joidenkin mielestä perhejoulu on ainoa oikea joulu ja toisten mielestä Jouluna pitää olla jossain täysihoidossa paapottavana… Jotkut ostavat läjäpäin lahjoja, toiset tyytyvät vähempään ja jotkut valmistavat joululahjat itse… variaatioita on joka lähtöön. Ja hyvä niin.

Omat lapsuuteni joulut olivat vaatimattomia, mutta vaikka elettiin sodan jälkeistä aikaa ja kaikenlaisesta tarpeellisestakin oli huutava pula, onnistuivat  vanhempani kuitenkin aina jotenkin taikomaan joulutunnelman perheeseen.

Yhden joulun muistan selvästi ylitse muiden: sain lahjaksi Nallen, joka murisi, Kun sen käänsi vatsalleen. Pelästyi ihan hirveästi, kun joulupaketti murisi, enkä meinannut uskaltaa poistaa paperia lahjan päältä ollenkaan. – Nalle on vieläkin tallessa… se on nyt jo 66 vuotias!

Kuusi kannettiin sisään aattoaamuna  tai jos oli lumisade, jo edellisenä iltana. Aamulla sitten minun tehtäväni oli koristella se. Äiti vähän ohjaili ja auttoi ja isä kiinnitti latvatähden. Jouluna syötiin tyypillisiä jouluruokia: aamulla ensin riisipuuro, johon äiti sujautti mantelin, jota sitten arvuuteltiin, kuka onnekas sen saikaan, Iltapäivällä neljän pintaan mentiin saunaan ja kun saunasta tultiin, oli illallisen vuoro… kinkkua, tuuvinkia, porkkanalaatikkoa ja lanttulaatikkoa, rosollia ja silliä. Jälkiruuaksi luumusoppaa, rusinasoppaa tai sekahedelmäkeittoa, mitä nyt tarvikkeita kulloinkin oli sattunut saamaan, mutta hyvää oli. Aina. Jotkut tekivät lipeäkalaa, meillä sitä ei tehty, enkä oikein koskaan myöhemminkään sitä oppinut syömään… Myöhemmin, kun oltiin äidin kanssa kahden, tavat säilyivät ja ruuatkin tehtiin aina saman kaavan mukaan. Lahjat saatiin aina vasta ruokailun jälkeen. Luulin pitkään, että joulu on joka kodissa samanlainen… Sitten kerran paras kaverini kysyi minulta aattoaamuna, mitä olin saanut joululahjaksi ja kerroin, etten vielä ole saanut lahjoja, ne tulee vasta illalla. Tästä keskustelusta minulle vasta avautui se tosiasia, että on tapoja ja tapoja… kun kelattiin kaverin kanssa lisää asioita, huomattiin, että onkin erilaisia tapoja moneen asiaan joulunvietossa.

Naimisiin mentyäni sain huomata, että  oma joulunviettotapani, ei ollutkaan miehen suvun tapa ja ensin alkuun en mitenkään voinut ymmärtää, ettei  anoppiani kiinnostanut vähääkään tulla meille jouluksi. Hän oli mieluummin yksinään… minun äitini oli itsestään selvyys meidän jokaisessa joulussa. Vähitellen minulle selvisi, että miehen puolella ei joulua vietetty juuri mitenkään. Kinkkua syötiin, ei muuta. – Vieläkään isäntä ei ole tottunut joululaatikoihin, eikä juurikaan niitä syö, joten nyt, kun taas ollaan kahden, tuntuu välillä ihan hölmöltä tehdä edes kaikkia laatikoita, kun saan ne yksin syödä. No, aina en niitä teekään… riippuu vähän siitä, missä kokoonpanossa joulua vietetään… Kun lapsilla on omat perheet ja appivanhemmat jne. joulunvietto ei enää ole joka vuosi samanlainen. Joskus on enemmän porukkaa, joskus vähemmän ja siihenkin, että perhe ei enää vietä joulua yhdessä, on ollut pakko tottua. Ja kun lapsenlapset vähitellen pariutuvat, kuvio menee enemmän ja enemmän sekaisin, eikä enää oikein voi itsekään sanoa, mikä se meidän joulunviettotapa on.  Ehkä minä olen vähän liikaakin jouluihminen, ja silloin voi käydä niin, että jouluun ladataan liikaa toiveita.  Viime vuosina olenkin ottanut tavakseni sanoa joskus ihan ääneenkin, että joulu on vaan yksi tai kolme päivää, niissä on ihan sama määrä tunteja kuin muissakin päivissä ja ne menevät ohi ihan samalla nopeudella kuin mikä tahansa päivä! – Ei kannata asettaa liikaa odotuksia!  Sillä ne odotukset usein aiheuttavat sen pettymyksen, ei niinkään se, että päivä olisi jotenkin erityisen ikävä tai vastenmielinen. Pitää siis manipuloida oma mielensä!

Tiedän, että Joulu on joillekin hyvin vaikeaa aikaa. Yksinäisyys ja sairaudet korostuvat jouluna, kun ollaan kuitenkin enemmän perhe- ja sukukohtaisesti koolla. Ne, joilla ei ole perhettä, tai ovat niin sairaite, etteivät jaksa puoliakaan siitä, mitä haluaisivat jaksaa, kokevat aika usein ahdistusta koko joulusta ja toisaalta ne, jotka odottavat joulusta jotain ihmeellistä ja ihanaa yhdessäoloa, saattavat pettyä pahastikin, kun kaikki ei menekään omien ajatusten ja toiveiden mukaisesti. Sitten on ne perheet, joilla jouluna on pieni helvetti valloillaan… jos jollain on alkoholiongelma, yleensä koko perheen joulusta tulee painajainen, eikä vähiten lapsille. – Miksi ihmeessä muutamaa päivää vuodessa ei voi edes lasten takia olla ilman kuningas alkoholia?! Se on niin surullista… Niin, ja tietty vielä nykyisin kaikenlaiset muut huumeet aiheuttavat vaikka minkälaisia ylilyöntejä, joista onneksi en kaikista edes tiedä.

Kun pääsen ajatuksissani tähän saakka, alan aina miettiä, miten erilaisia jouluja ihmisillä oikeasti onkaan ja miten etuoikeutettu olen, kun meidän joulumme ovat kuitenkin jollain lailla tasapainoisia, eikä minun tarvitse niistä mitään erityistä päänsärkyä ottaa… vaikkakin, jossain mielessä joulu on minullekin aina vähän surullinen asia. Äitini nukkui nimittäin pois joulupäivän aamuna, 30 v sitten. Eikä sitä asiaa varmaan koskaan pysty kokonaan unohtamaan. Mutta tätähän tämä elämä on… me synnymme ja kuolemme, kun aika on ja jotenkin ne tapahtumat sitten muodostavat sen kudelman, jota elämäksi kutsumme, valoineen ja varjoineen.

Nautitaan kuitenkin tästä joulusta jokainen parhaalla mahdollisella tavalla ja liitetään tämä joulu muistojemme helminauhaan!

Rauhallista ja Hyvää Joulua!