no 47 - Kehut kiertoon!

19. marras, 2019

Viikonloppuna muuan FB-ystäväni pisti kehut kiertoon. Lupasi kertoa jokaisesta  ideasta tykänneestä jonkun positiivisen jutun. Idea oli mielestäni loistava! Kun pisti idean omalle seinälleen, pääsi kehumaan kavereitaan. Katselin syntynyttä kehujen sarjaa ja saatoin vaan todeta, että onpas minulla toinen toistaan upeampia ystäviä!

Ajattelin, että idean voisi hyödyntää arjessa niinkin, että kertoisi julkisesti niistä kaikista hyvin toimivista ja hienoista asioista, joihin arjessa on törmännyt. Liian harvoin kehutaan… yleensä vaan valitetaan!

Eilen vietin muutaman hetken Porvoon päiväsairaalassa ja mietin taas kerran, mistä ne ihmiset ammentavat ne voimat, millä jaksavat …joku vuosi sitten olin muutaman päivän sisällä Porvoon sairaalassa ja silloinkin tein havainnon, että yhtään tiuskaisua, yhtään kireää sanaa henkilöstön suusta missään vaiheessa kuullut, vaikka huoneessanikin oli melko hankala tapaus, jonka kanssa oma pinnani olisi varmasti ollut koetuksella. Lisäksi kaikki keskinäinen kommunikointi henkilökunnan kesken oli sellaista mukavaa, hymyn saattelemaa jutustelua, joka pisi minut miettimään, että siellä oli selvästi  joku erilainen tapa johtaa tai tapa tehdä työtä… tai molempia. Vielä en ole keksinyt, mikä siellä on se ratkaiseva ero…

Isäntä, joka on usein joutunut olemaan kuskina minun sairaalassa käyntieni aikana, on parina viimeisenä kertana  kiukutellut sairaalan parkkisysteemiä, joka yks kaks vaihtui jollekin firmalle valvottavaksi ja se aiheutti sen, että mies, joka on inhoaa kaikkia masiinoiden kanssa touhuamista, sai hepulin, kun parkkimaksua ei voinut maksaa pelkillä kolikoilla, vaan mukaan oli naputeltava myös auton rekisteritunnus. Ja sehän nyt ei tietysti mielessä pysynyt, vaan aina piti yrittää saada auto parkkiin niin, että näki sen tunnuksen. Tämä aiheutti tietysti miehelle stressin koko sairaalakeikalle ja hän olisi varmaan jättänyt sen kokonaan väliin, mutta ei kehdannut sanoa minulle, että aja itse ja maksa parkkimaksusi itse …No, tänään minä sitten ehdotin, että ajetaan ensin sille parkkiautomaatille ja maksetaan se maksu ja heität sitten minut siihen oven eteen, jos parkkiruutu on niin kaukana, etten halua/jaksa kävellä. No, hänen mielestään ehdotus oli hyvä ja niin tehtiin. Siinä minä sitten seisoin tavailemassa pysäköintimittarin tekstejä… maksaa voi näköjään vaikka millä… kännykällä, jollain puhelinsovelluksella ja myös kolikoilla… missään ei kuitenkaan haluttu enää rekisterinumeroa! Eli olivatkin nyt muuttaneet systeemiä.- Minäkin siitä vähän aikaisemmin pinnaani polttelin… lähinnä siksi, että mielestäni se hipoi jo identiteettisuojan loukkaamista… mitä ihmettä joku parkkifirma tekee sillä tiedolla, kuka sairaalassa käy?!  Eihän niin yksityiset asiat voi kuulua parkkifirmalle?!! Taustalla oli toki sekin, että käyttämätöntä pysäköintiaikaa ei voinut siirtää toiselle, kun oli se  rekisteritunnus… älytöntä kyyläämistä kuitenkin! Mutta nyt se siis olikin historiaa! Hyvä niin!  Ja maksutavat, jotka nyt ovat mahdollisia sopivat varmasti kaikenlaisille ja kaiken ikäisille ihmisille. Hyvä muutos! Kiitos!

Sisällä päivässairaalassa ihmettelin taas, miten herttaisia ihmiset olivat. Kaikki eteni todella hyvässä järjestyksessä, ilman minkäänlaista hässäkkää… hoitaja tiesi tarkalleen, mitä piti tehdä ja jutteli siinä minua toimenpiteeseen valmistellessaan niitä, näitä ja huolehti, että minulla oli kaikki hyvin. Siinä oli hyvä ja turvallinen olotila kaiken aikaa. Ja taas mieleeni tuli se vanha juttu, että  mikä täällä on eri tavalla kuin monessa muussa sairaalassa??! – Olin pari vuotta sitten pienessä operaatiossa kolmoissairaalassa Meilahdessa, missä kirurginen osasto toimi myös esimerkillisesti ja hienosti, mutta sitten osastolle tultuani kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös meni pieleen ja hoitajille oli tärkeintä jutella omista vapaa-ajanjutuistaan keskenään viron tai venäjän kielillä, mutta potilaalle unohdettiin kertoa, ettei lääkäri tulisikaan katsomaan häntä ennen kotiin lähtöään, vaikka potilasta oli kehotettu olemaan sängyssään… edes vessaan ei saisi mennä, ennen kuin lääkäri olisi käynyt…. 

Porvoosta ei koskaan ole tullut mieleeni tehdä minkäänlaista valitusta. Yhtään hapannaamaa tai ikävästi käyttäytynyttä ihmistä en ole siellä tavannut.  Ja olen kuitenkin näiden Sipoon vuosieni aikana jonkun kerran heidän kanssaan ollut tekemisissä… Ihan vaan vinkkinä jollekin alan ihmiselle: kannattaisiko tehdä joku tutkimus, miten Porvoon sairaala eroaa  muista sairaaloista. Jotain periaatteellista eroa siellä on pakko olla kun se näkyy niin selväsi asiakkaalle!

Myös Sipoon terveysasema Nikkilässä ansaitsee kehumiset. Siellä toimii hyvin myös asenne: yhteispelillä se sujuu. Joskus olen jostain lukenut, että myös tyytymättömiä asiakkaita on ollut, mutta itse olen aina saanut todella hyvää ja asiallista palvelua ja myös hoitoa, kun olen sitä tarvinnut. Ja isäntäkin sai akuuttiin hammasongelmaansa avun muutaman tunnin sisällä! En vaan voi valittaa!

Aloitan hiljalleen valmistelut Aarreaittani tämän syksyn joulunalustapahtumiin:  30.11, 1.12 ja 6.12. pidettäviin ” Avoimiin oviin”.   Lisätietoja saat kotisivuiltani www.titanpuoti.fi. Tervetuloa piipahtamaan!

 

13. marras, 2019

 

Viimeaikoina  on FBssä ollut tämän tästä päivityksiä, jossa vanhemmat ja poliisi ovat peräänkuuluttaneet nuorten katoamisia/karkaamisia yms. Mielestäni tapausten määrä on kasvanut , tai ainakin niistä puhutaan useammin.  Se on saanut minut miettimään, että mikä tässä maassa nyt mättää? Eihän se nyt ole mitenkään normaalia, että vanhemmat huutelevat lastensa perään! Karanneiden lemmikkien perään kysellään naapureilta ja huudellaan ympäri kylää, mutta lasten perään…??!!   – Ymmärrän, että hätä on suuri, mutta en ymmärrä, miten tilanteet kehittyvät sellaiseksi, että nuoret karkaavat… yhdestä ilmoituksesta oli mielestäni rivien välistä luettavissa, että karkaaminen olisi voinut tapahtua sijoituskodista tms.  mutta en voi sitäkään varmaksi sanoa.  Joka tapauksessa ihmetyttää, miksi tällaista tapahtuu. Onko vika vanhemmissa, koulussa, kavereissa … mitä ilman nuori on jäänyt, että kokee paremmaksi ratkaisuksi häipyä, kuin olla kotona? Kodinhan kuuluisi olla lapselle ja nuorelle se paras turvapaikka maailmassa. -Onko taustalla vanhempien välinpitämättömyys, työttömyys, ihmissuhde ja/tai alkoholi/huumeongelmat? Koulukiusaaminenkin on  tietysti yksi mahdollisuus… miksi asioihin ei puututa heti? Miksi ongelmien annetaan kasaantua massiiviseksi vuoreksi ,ennen kuin asioihin yritetään puuttua,  jolloin selvitettävää on liian paljon ja luottamus ehtii saada niin isoja kolauksia, että sen palauttaminen on lähes mahdotonta?

Jotenkin minulla on kutina, että liian iso osa vanhemmista laiminlyö omat velvollisuutensa ja vastuunsa kasvatustyössä. Asiat, jotka kuuluisi hoitaa perhepiirissä, sysätään muiden vastuulle… päiväkotiin, kouluun ja pahimmassa tapauksessa nuorelle itselleen, jolla saattaa olla halu hoitaa omat asiansa muilta kyselemättä, mutta puuttuu taito ja realistinen ymmärrys asioiden tärkeysjärjestyksistä ja elämän raadollisuudesta. Ja sitähän elämä on. Raadollista. – Ihmiset käyttävät sumeilematta hyväkseen toisiaan, jos siihen annetaan mahdollisuus. Tämä näkyy nykyisin myös lasten ja nuorten seksuaalisena hyväksikäyttönä, joka näyttää sekin lisääntyneen räjähdysmäisesti.  Huolestuttavaa. Ja vielä huolestuttavammaksi sekin menee, kun otetaan mukaan sellainen ikävä tosiasia, että hyväksikäyttäjiä eivät ole ainoastaan nuoria netissä ja kadulla vaanivat aikuiset, vaan hyväksikäyttäjiä ovat myös ne nuoret, jotka myyvät itseään vaihtokaupalla: saavat huumeita, alkoholia, tupakkaa, merkkivaatteita jne.  seksiä vastaan.  Ihmetystä pitäisi vanhemmissa ja muissakin läheisissä herättää se, että nuorelle, joka on työtön, alkaa ilmestyä uusia vaatteita, meikkejä kaikenlaista… mistä hän ne saa? Kyllä näitä merkkejä on näkyvissä yleensä jo paljon ennen, kuin nuori päättää karistaa kotikonnun pölyt jaloistaan. Miksi niitä ei huomata ja noteerata? Ovatko vanhemmat niin sinisilmäisiä, etteivät omasta kullanmurustaan mitään pahaa usko, vai ovatko he niin oman uransa ja/tai  vaan itsensä lumoissa, että ei ole aikaa nuorille, joita heidän pitäisi ohjata ja kasvattaa? Aikoinaan, kun kävin ensimmäisiä kertoja Amerikassa, ihmettelin siellä, miten kauppojen ilmoitustauluilla ja postilaatikoissa oli jatkuvasti ilmoituksia kadonneita lapsista ja nuorista. Sitten minulle kerrottiin, että siellä lapsia varastetaan ja  välitetään eteenpäin … en voinut ymmärtää asiaa mitenkään. Ja nyt tämä ilmiö tuntuu rantautuneen myös meille!

Kun sunnuntaina vietettiin isänpäivää, en voinut olla huomaamatta FBssä jonkun päivitystä, jossa puseron selässä oli teksti: Näetkö lapsesi isänpäivänä? – Entä näkeekö lapsesi isänsä isänpäivänä? Miten ihmeessä ihmisten asiat menevät sellaisiin solmuihin, ettei niitä enää perheen kesken pystytä aukomaan?! Totta on varmasti sekin, että vaikka miten jokainen isä ja äiti yrittäisi parhaansa mukaan hoitaa asioita hyvin, tulee joskus eteen tilanne, että voimat ja taito eivät kuitenkaan riitä ja silloin pitäisi apua saada nopeasti  ja tarpeeksi, ettei mahdottomia umpisolmuja syntyisi.   On huolestuttavaa, että yhteiskunnassa valitetaan, ettei lapsia synny tarpeeksi, mutta sitten toisaalta yhteiskunnan muut ongelmat synnyttävät näitä ikäviä katoamis- /karkaamis-tilanteita, jotka näkyvät ihmisten pahoinvointina… pitäisikö ensin yrittää korjata nämä ongelmat ennen kuin syyllistetään ihmisiä lapsettomuudesta tai haluttomuudesta tehdä enemmän lapsia?

-          Hmmm…joskus minusta tuntuu, että ajattelen liikaa maailman asioita, kun en niille kuitenkaan mitään voi tehdä. Olisiko parempi vaan antaa olla ja elää päivä kerrallaan…?

 

 

5. marras, 2019

Marraskuu. Miten se tuntuukin taas niin kylmältä ja pimeältä?! Sielukin palelee, puhumattakaan varpaista ja sormista. Pihatöiden tekeminenkin käy työlääksi, kun on puettava päälle naparetkeilijän tapaan, kerros toisensa perään. Olen aina inhonnut sitä. Myönnän, että ruska ja kirkkaat talvipäivät ovat kaunista katseltavaa, mutta vain silloin, kun lämpötila ei nipistele nenää ja poskia… no, tällehän nyt ei voi taas mitään, joten siirrytään tekemään jotain hyödyllistä!

Sain viikko sitten siivottua vaatehuoneesta enimmät turhat vaatteet pois ja pihaa on siivoiltu pikku hiljaa… pari sateista päivää nyhjäsin kotona. Mitä nyt kävin hakemassa kaupasta korttipohjia. Tapanani on ollut tehdä suurin osa joulukorteista itse ja niin päätin tehdä nytkin. Tosin tänä jouluna en lähetä enää niin paljoa joulukortteja, kuin tavallisesti… digitaalinen maailma ympärillä antaa mahdollisuuden  lähettää joulumieltä ystäville myös sähköisesti, joten osalle lähtee vain sähköinen  tervehdys. Aloitan joulukorttien tekemisen aina hyvissä ajoin, koska haluan rauhoittaa joulunajan kaikelle muulle mukavalle. Eilen tein viimeiset kortit valmiiksi ja seuraavaksi kirjoittelen niihin saajalle oman tervehdykseni ja muutamaan korttiin liitän mukaan joulukirjeen.

Sain vuosia sitten tyttäreni hyvältä ystävältä muutamana jouluna joulukirjeen ja se tuntui todella mukavalta. Kun lapset kasvoivat ja maailma kuljetteli heitä omille poluilleen, tuntui tosi kivalta saada joulukirje, jossa tämä tyttö kertoili omasta vuodestaan ja sen tapahtumista, onnistumisista ja joskus myös menetyksistään. Muistelen sitä aikaa kaiholla. Ihmiset eivät enää kirjoittele. Ei ainakaan mesenzer-viestejä pitempiä tarinoita. Harva jaksaa enää edes soitella. Ollaan siirrytty liian hektiseen elämään, jossa ei enää ole tilaa eikä etenkään aikaa millekään ylimääräiselle… saati sitten vähän perusteellisemmalle ajatustenvaihdolle ystävien ja tuttujen kesken. -  Niin kuin tuo nyt olisi mikään iso juttu!

Ajatustenvaihdosta puheen ollen, käytiin mökillä alkuviikolla ja kun mökin pihassa olleista traktorinjäljistä saatoin päätellä, että paikallinen tilallinen oli käynyt tyhjentämässä lokakaivomme, yritin tavoitella häntä selvittääkseni laskun suuruuden, mutta herra oli niin kiireinen, ettei se heti onnistunut ja niinpä ajelimme hänen tilalleen katsomaan, saisiko takin helmasta nykäistyä sen verran… no, se onnistui. Tavoitimme hänet karjasuojan edestä, missä hän oli ruokkimassa valtavan isoa hereford-karjaansa. Jäätiin hetkeksi aikaa myös parantamaan maailmaa hänen kanssaan, kun ei oltu pariin vuoteen häntä tavattu.  Sen jutustelun jälkeen jäin miettimään maaseudun nykytilaa… sitä, miten maaseutu oikeasti autioituu pikkuhiljaa. Meillä Talmassakin se hiukan näkyy, mutta  siellä se näkyy paljon paremmin… Hänellä on iso tila ja heillä menee hyvin ja siinä ihan lähellä on toinenkin isompi tila, jolla menee hyvin… mutta siinä matkalla meiltä heille, muutaman kilometrin säteellä, ei sitten montaa asuttua taloa olekaan. Olen aika harvoin liikkunut niissä maisemissa pimeällä, mutta nyt käytiin kirkolla ja sitten siellä maatilalla ja kiinnitin huomiota siihen, että paljon oli pimeitä taloja ja paljon taloja, joissa vain yhdessä ikkunassa näkyi valoa tai television kajo… vedin siitä johtopäätöksen, että yhden valon taloissa asui todennäköisesti vain yksi ihminen… vanhus? Sen verran asia vaivasi minua, että kysäisin tältä tilalliselta, olinko oikeassa vai väärässä. Hän vahvisti epäilyni ja kertoi, että viimeisen parin vuoden aikana taloja on todella jäänyt tyhjäksi useita… pariskunnista toinen on kuollut ja toinen sitten muuttanut hoitokotiin tai muualle, kun ei enää yksin pärjännyt, joissain vielä toinen asuu, mutta hiljalleen ikä tekee tehtävänsä ja  taas  jää talo tyhjäksi…

Paluumatkalla oli hiljaista. Mietin todella, mihin tämä maa on menossa… kaupunkeihin rynnistetään vaikka millä hinnalla ja maaseutu tyhjenee… eihän tämä kehitys nyt ihan tervettä ole! Ja nykyaikana, kun etätyömahdollisuudet vaan lisääntyvät! Miksi ihmeessä ihmisten pitää päästä ruuhka-alueille, asua ahtaasti ja maksaa siitä vielä huikeaa hintaa?! Miksi ei asuta väljemmin ja hankita kunnon taloja ja tontteja sieltä missä ne ovat halpoja, missä ei tarvitse istua ruuhkabusseissa/junissa/metroissa ja miettiä, missä ja minkälaisessa seurassa lapset aikaansa viettävät… jos siinä 1-2 kertaa viikossa sitten pitää työpaikalla ihan fyysisesti käydä, se on vain se yksi päivä ja yksi edestakainen matka…  Puhumattakaan niistä pienituloisista eläkeläisistä,  jotka asuisivat huomattavasti halvemmalla jossain muualla kuin pk-seudulla… tai pitkäaikaistyöttömät, joilla ei ole tosiasiallisia työllistymismahdollisuuksia enää…No, nämä  nyt ovat taas näitä eläkeläisen tuumauksia, jotka eivät tietenkään ole ratkaisu kaikille, mutta isolle osalle voisi olla, jos vaan uskallusta riittäisi … jos itse olisin valintatilanteessa, miettisin kyllä vakavasti maaseutuasumisen vaihtoehtoa! On se niin mukavaa katsella ikkunasta aamulla peuraa tai nähdä ilveksen jäljet uudella lumella pakkasaamuna… ja se hiljaisuus… se, mitä voi ihan kuunnella! – Miten hyvää sekin tekisi digimaailman hektisyyden vastapainoksi rasittuneille aivoille!

28. loka, 2019

Nykyisin kuulee jatkuvasti valitusta siitä, että ihmisten käyttäytyminen on ala-arvoista. Somessa esiintyvä ilkeä ilmaisutapa on siirtynyt muuhunkin puheeseen ja vähät välitetään siitä, pahoittaako joku mielensä toisen huomautuksista vai ei. Meistä on tullut itsekkäitä pölvästejä. Se, että tällainen käyttäytyminen on siirtynyt myös perinteisesti tiukan kurin ammatteihin ja työhön, on todella ikävää.

Ystävättäreni oli äskettäin kaihileikkauksessa, jonotettuaan sitä kuukausikaupalla ja menetettyään tänä aikana näkönsä lähes kokonaan niin, ettei enää vastuuntuntoisena ihmisenä uskaltanut auton rattiin mennä. Lukemisen, televisionkatselun ja kaupassakäynnin tultua mahdottomaksi, pinna alkoi tietysti olla jo koetuksella, etenkin, kun yksin asuu, eikä apuja ole noin vaan saatavissa.

Lopulta, kun leikkauspäivä koitti ja hän makasi lakanoihin peiteltynä, vain silmät näkyvissä operaatiossa, hän ensin hämmentyi ja sitten suuttui: operaatioon osallistuva henkilökunta keskusteli keskenään niitä näitä vapaa-ajan riennoistaan, etelänmatkoistaan ja kylpylälomistaan, kiinnittämättä minkään vertaa huomiota potilaaseen, joka siinä heidän käsittelyssään oli. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, miltä hänestä tuntui ja lopulta tietenkin hänestä alkoi tuntua siltä, että olikohan tuo porukka edes mitenkään päteviä työssään ja puuhailussaan… tilannetta pahensi se, että ystävätär on itse tehnyt elämäntyönsä sairaalassa ja hänen työuransa aikana potilas on aina ollut hoidon keskiössä, ei mikään omien asioiden sivussa käsittelyssä oleva esine. – Napakkana ihmisenä hän sitten huomautti asiasta kirurgille ja koko operaatioon osallistuvalle väelle ja pyysi heitä keskittymään hänen operaatioonsa ja jättämään vapaa-ajanviettokertoilunsa vapaa-aikaansa, koska häntä ei kiinnosta heidän yksityiselämänsä vaan se, että he keskittyvät työhönsä ja tekevät sen ammattitaitoisesti ja asiallisesti.

Ja mitä tapahtui? Kirurgi alkoi selitellä, että kyllä tässä huoneessa kaikki ovat ammattilaisia ja kyllä rouvan silmiä hoidetaan  parhaalla mahdollisella tavalla, eikä rouvan pidä olla huolissaan… Keskustelimme ystävättären kanssa asiasta sitten hänen kotiin päästyään ja hän naureskeli, että kyllähän hän tietysti teki itsestään tällä huomautuksella ikävän potilaan, mutta eiväthän ne ihmiset häntä tarvitse toivon mukaan enää uudestaan sietää ja häntä ei paljoa kiinnosta, mitä he hänestä ajattelevat. Sitten keskustelu siirtyi sairaalamaailman käytöntöihin ja kaikenlaiseen, mitä me kumpikin olimme siitä kokeneet. 

Ihan yleinen keskustelunaihehan on ollut, niin kauan kuin minä muistan, että leikkaussalissa tiimin keskustelu voi olla todella hurjaa alkaen potilaan vartalon tms. arvostelusta ja päätyen  täysin privaatteihin juttuihin. Sitä on puolusteltu sillä, että potilas on nukutuksessa, eikä kuule mitä herjaa siellä heitellään ja että raskas työ pitää jollain tasapainottaa, että jaksaa. Mutta aikaisemmin tähän porukan huulenheitto on ollut tiukasti rajattu siihen, että potilas todella on nukutettuna ja kun ei enää ole, käytös on aina pitänyt olla potilasta kunnioittavaa ja hänen pitämistään tapahtumien keskiössä.

Omassa muistissani on säilynyt yhdeltä sairaalareissulta tilanne, jota aikanaan naurettiin maha kippurassa:  Olin sappileikkauksessa 6 hengen huoneessa yliopistollisessa sairaalassa.  Samassa huoneessa  oli potilaana savolaismummo, joka oli oikeaa ilopilleri ja löysi huumorin aina, kun siihen oli pienikin mahdollisuus. Hän oli ollut leikkauksessa suolisolmun takia. Rouva oli lyhyen läntä, lihava naisihminen, jolla oli näyttävä, iso vatsa. Häneltä poistettiin sitten toimenpidehuoneessa joitain tikkejä, jonka jälkeen hänet kotiutettaisiin seuraavana päivänä. Hän palasi osastolle ja huoneeseensa toimenpiteen jälkeen , eikä voinut hillitä nauruaan… Toimenpidehuoneen ovelle oli tullut osaston lääkäri, dosentti  xx, joka oli täysin spontaanisti möläyttänyt tikkejä poistaneelle hoitajalle: ” Voi mikä maha!” . Sairaanhoitaja punastui ja tuijotti plintillä makaavaa rouvaa, joka totesi, että niinhän se on, mutta tämän kanssa on jotennii  opittu elämään… Tässä vaiheessa dosentti tajusi, ettei ollutkaan leikkaussalissa ja rouva oli tajuissaan. Dosentti poistui  anteeksipyyntöä soperrellen paikalta tulipunaisena.

Kerrottuaan tapahtuneen meille, huonetovereille, rouva totesi , että tulisi kyllä vielä kostamaan asian tälle dosentille. –Ihmettelimme, että mitenkähän se tapahtuu. No, se tapahtui  seuraavana aamuna, kun dosentti tuli kierrolle ja oli rouvan kotiuttamisen aika. Dosentti astui ovesta sisään, meni rouvan vuoteen viereen ja kysyi:

 ” Mitenkäs täällä voidaan?”

” Kiitos muuten kyllä ihan hyvin, mutta ilmoo kertyy mahhaan niin hirveästi, ettei oikein tiijä, miten sitä olis, maha on ihan pinkeenä”

” Se on leikkauksen jälkeen ihan normaalia. Se pitää vaan päästellä ulos”

” Eihän sitä kehtoo piereskellä näin isossa porukassa!”

” Se on vaan kehdattava, se on ihan luonnollinen asia ja  pidätteleminen on vaarallista!”

” No voisiko se Dosentti  näyttää mallia, jos minä sitten perässä…”

Tässä vaiheessa kukaan huoneessa olijoista ei pystynyt enää pitämään naamaansa peruslukemilla ja dosentti hävisi ovesta punaisena ja ympärilleen vilkuilematta”

Eli onhan sitä toki ennenkin sattunut ja tapahtunut ....

 

22. loka, 2019

Miten paljon onkaan juttua riittänyt viime viikolla Sipoon neljännestä kiertoliittymästä ja sen susista! Olen seurannut asiaa ihan ihmeissäni. Mukaan on vedetty keskusteluun myös aikaisemmin valmistuneet ympyrät… olen ihmeissäni siitä, miten paljon kritiikkiä ympyrät ovat saaneet!

Kun seitsemän vuotta sitten muutettiin Sipooseen ja näin pupuympyrän ensimmäisen kerran. En ollut silmiäni uskoa! Mielestäni se oli loistava keksintö ja hauska. Hymy hiipi suupieleen väkisinkin. Kun sitten myöhemmin puput saivat talvipakkaseen kaulahuivit, olin jo tikahtua naurusta. Onnittelin itseäni siitä, että olin muuttanut kuntaan, jossa myös huumorille oli tilaa. Mihin se nyt on kadonnut?!

Meillä kävi viime viikon aikana kaksi ystäväpariskuntaa Helsingistä. Tuli juttua susiympyrästä sitten heidän kanssaan. Toinen pariskunnista ei ollut käynyt koskaan Nikkilässä ja toisen vierailusta oli liki 40 vuotta ja molemmilla oli hienoinen epäilys, ettei siellä ole edes kunnon ruokakauppaa. Niinpä tein molemmille pariskunnille ehdotuksen, että ennen kotiinlähtöä hypätäänkin autoon ja ajetaan Nikkilään katsomaan, miltä siellä näyttää. Toisen pariskunnan kanssa pyörähdettiin katsomassa myös Tama Golfia, josta näkee meille tullessaan vain kolmen reijän harjoituskentän ja kaikki muu jää arvoitukseksi.

Molemmat pariskunnat olivat ihmeissään siitä, että Nikkilässä oli niinkin  paljon kerrostaloja ja hyvät elintarvikekaupat. Koulujen määrä ihmetytti ja etenkin pupuympyrään kummatkin ihastuivat ja totesivat, että tosi hyvä keksintö tehdä tuollaiset maamerkit ympyröihin. Helpottaa vieraassa paikassa perille löytämistä ihan varmasti ja ovat lisäksi hauskoja. Susiympyrän susia käytiin myös kurkistamassa, mutta kun kaikki eivät vielä ole valmiina, eivätkä ole paikoillaan, kokonaisuudesta ei voi vielä arviota antaa… kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että sudet ovat komeita ja puoltavat hyvin paikkaansa juuri Sipoossa.

Asiasta virisi keskustelu myös yhden ystäväni kanssa, joka seurailee blogejani. Sain häneltä viestin, jossa hän kehotti minua ottamaan yhteyttä kunnan päättäjiin ja toivomaan susille yövalaistusta! Mukana oli kuva kirkkailla, pinkillä ja sinisellä neonvaloilla valaistusta sudesta, joka oli kieltämättä aika komea näky, mutta en voi julkaista kuvaa, kun en tiedä, kenen kuva se alkujaan on, enkä voi pyytää julkaisulupaa. Harmi.

Ilmeisesti nämä tämän tyyppiset ympyrä somisteet ovat ihan sipoolainen juttu, kun kukaan, jonka kanssa olen asiasta jutellut, ei ole kertonut törmänneensä vastaaviin asioihin ainakaan Suomessa. – Onhan tuolla tienvarsissa kaikenlaista taidetta ja monumenttia, mutta varsinaisesti kiertoliittymissä  sellaisista ei ole ennestään havaintoja muualta.  – Korjatkaa, jos olen väärässä!

No, kaikki eivät rakasta taidetta, eikä sitä voi edellyttääkään, mutta kun itsekin maalailen kiviä ja teen kaikenlaista taidetta harrastuksenani, niin olen erityisen iloinen näistä Nikkilän ympyröistä ja ehdotankin, että kunnan kasvaessa taidetta lisätään kaikkiin Sipooseen rakennettaviin kiertoliittymiin! Söderkullaankin sopisi ympyrämaskoteiksi vaikka villisikalauma! - Eihän siitä ole pitkää aikaa, kun joku ajoi villisikakolarinkin Porvoon moottoritiellä! JaTalmassa ainakin pyörii myös kettuja, jotka sopisivat hyvin maskoteiksi pupu- ja porkkanaliittymien lisäksi… Niin, ja jonkinlaista ympäristötaidetta voisivat teiden ja peltojen reunoille tehdä metsää raivaavat ja polttopuita kasaavat ihmisetkin… olen nähnyt jossain kuvia klapeista ja isommista rangoista kasatuista kaloista, villisioista ja vaikkapa klapitaloista ikkunoineen kaikkineen. - Täällä Talmassakin  joku on tehnyt hienoa työtä, kun on raivannut sähkölinjojen alta yms. näkyvyyttä estäviä puita ja rankoja pois,  pinonnut ne kauniisiin pieniin kasoihin. Mutta kukaan ei ole niitä mihinkään sieltä korjannut!  Siellä ne nyt hiljalleen mätänevät ja maatuvat… surullista. – Niistäkin olisi voinut tehdä jonkun ympäristöteoksen ihmisten iloksi, jos ei kukaan polttopuita ole tarvinnut! Oikeastaan haluaisin jonkun tuollaisen kuvituskuvan kaltaisen villisikarisukasan johonkin tontin kulmaan, jos lähiaikoina jossain lähellä tehdään metsässä siivousta, eikä ole ideaa, miten rankakasaa voisi hyödyntää!  - Vain mielikuvitus on rajana, jos annetaan vaan kaikkien kukkien kukkia!