25. marras, 2019

Ystävälle Jouluna

 

Ystävyys on herkkä asia. Mitä ystävyys tarkoittaa ihan konkreettisesti, on lopulta kuitenkin aika erilainen asia jokaiselle. Teimme aikoinaan yhdellä kurssilla hyvin yksinkertaisen testin. Jokaisen piti tehdä kymmenen sanan luettelo siitä, mitä sana ”rakkaus” tarkoittaa. Kurssilla oli 26 oppilasta ja kun testi oli tehty, havaitsimme, että meillä oli 26 paperia, mutta kun eri paperien sanoja verrattiin toisiinsa, meillä oli vain kaksi paperia, joissa oli kolme samaa sanaa, viisi paperia, joissa oli kaksi samaa sanaa. Kaikki muut paperit olivat aivan erilaisia, eli näiden ihmisten kesken ei löytynyt yhteneväistä käsitystä siitä, mitä sanalla rakkaus tarkoitetaan.  Teetin kerran saman testin yhdellä vetämälläni kurssilla, jossa osallistujia oli 25 henkeä. Lopputulos oli samanlainen. Moni kurssilainen teki sitten testin kotona puolisolleen ja hämmennys oli iso siitä, että 2-3 yhteistä sanaa oli maksimi puolisoidenkin kesken.

Samanlaisen testin voisi tehdä ystävyys-sanastakin. En ole sitä testannut, mutta voisin kuvitella, että siinä kävisi hyvin samalla tavalla, koska ystävyyskin sanana  sisältää huiman määrän tunteilla mitattavia asioita. Ja silloin tulee esiin ihmisten erilaisuus tunteiden ja asioiden käsittelyssä.

Se, miksi juuri nyt aloin pohtia tätä ystävyyttä hiukan tarkemmin, johtuu siitä, että vaikka tähän ikään mennessä olen kokenut jo monen ystävän, sekä fyysisen, että henkisen kuoleman, olen kuvitellut tietäväni siitä jo kaikki variaatiot. Mutta eipäs se nyt niin mennytkään!  Kuolema  onnistui jälleen kerran pysäyttämään koko maailmani vähäksi aikaa kokonaan. Tieto tuli täysin yllättäen, siivouspäiväni lopulla, muutamalla sanalla sähköpostissa. Luin sen pari kertaa, ennen kuin aivoni suostuivat ymmärtämään asian… olihan siitä hetken aikaa, kun olin hänestä mitään kuullut, mutta että nyt häntä ei enää olisi ollenkaan olemassa?! Olen kuullut joskus jonkun lähellä kuolemaan käyneen kertomuksia siitä, miten koko eletty elämä pyörii filmin tavoin mielessä… minulla tämä nauha alkoi pyöriä nyt tästä viestistä… kolmekymmentä vuotta… niin, kyllä vaan, aika pitkä aikahan se on, mutta ei nyt kuitenkaan hirveän pitkä… on minulla pitempiaikaisiakin ystäviä… mutta juuri tämä ystävä on seisonut tukenani niin monissa elämän tilanteissa, etten äkkiä muistanut, missä hän ei olisi jonkinlaisessa roolissa elämässäni ollut. Ja nytkö ei sitten enää olisi?!  Tajusin sen samalla tavalla, kuin joskus vuosia sitten pienen maanjäristyksen… kallio jalkojeni alla tutisi ja vapisi… onneksi istuin. Jossain kohtaa varmasti olisin pyörtynyt ja valunut lattialle kuin vetelä makarooni.   Onnistuin jotenkin kokoamaan itseni ja sain keskeneräisen työn tehtyä. Sitten menin keittiöön valmistamaan ruokaa. Mutta kun syömisen aika tuli, kroppani ei suostunut ottamaan mitään vastaan ja aikaisempikin mahan sisältö tuli ulos… Tunsin siis ihan fyysistä pahoinvointia. ..

Nyt kun asiasta on jo pari päivää, fysiikka on palautunut, mutta ajatukset eivät jätä rauhaan. Yhteisiä muistoja pulppuaa mieleen, kun vettä lähteeseen. Täysin riippumatta, mitä ajattelen ja mitä olen tekemässä.   – Kuinkahan kauan tätä jatkuu  ? Toki ennenkin, ystävän poismeno on mietityttänyt, mutta tama  jo pikkuisen häiritsee normaalia elämää… keskittymistä omiin asioihin…

Jokainen  ystävän menetys sattuu, mutta joskus siitä selviää vähän lyhyemmällä suruajalla ja toisinaan taas surusta ei tunnu tulevan loppua koskaan. Yllättävää minusta asiassa on ollut se, että etukäteen ajatellen en olisi osannut ajatella, mikä tuo suruajan mitta missäkin tilanteessa on ollut. Se on hämmentävää sillä jotenkin sitä aina kuvittelee tietävänsä minkä kokoisen ystävyyden kulloinkin on menettänyt… mutta ei, näin yksinkertaista se ei todellakaan ole!

Kun näitä muitakin menetyksiä nyt tämän tiimoilta olen ajatellut, niin aika hurjia erojahan niissä kaikissa on.. ja on niitäkin tapauksia, joista en vieläkään, pysty puhumaan ilman, että kyyneleet virtaavat pitkin poskia, vaikka itse tapahtumista on jo kulunut aikaa…10…11…24 vuotta!

Nyt pyörittelen kädessäni  tälle ystävälleni joku aika sitten tekemääni joulukorttia, joka odotti postimerkkiä ja mahdollista lakon loppumista…  Siinä se on, viimeinen viestini hänelle… ”Iloa ja valoa Jouluusi”. Se ei vaan koskaan tavoittanut häntä…

On tämä elämä arvaamatonta!

Näillä surullisilla mietteillä kohti pikkujoulua ja sen myötä Aarreaitan avoimien ovien päiviä!

Lisätietoa  www.titanpuoti.fi