7. tammi, 2020

Juhlat on juhlittu

Juhlat on juhlittu… joulu, uusi vuosi, meillä myös tytön syntymäpäivä ja sunnuntaina hänen poikansa valmistumisjuhla… ja maanantaina vielä ”trettondagen”, loppiainen… piti ihan tutkailla netistä, miksi ruotsalaiset sanovat loppiaista trettondagen. Se tulee siitä, että joulusta on kulunut silloin kolmetoista päivää ja sen jälkeen Joulu ”puretaan”… Kuusi kannetaan ulos ja koti palautetaan arkiasuunsa. Minä taas muistan lapsuudestani, että kuusi heitettiin pois Nuutinpäivänä, 13.tammikuuta. – Vähän nämä käsitteet tuntuvat sekoittuneen vuosien kuluessa ja siihen on osasyyllinen varmaankin se, että jossain vaiheessa loppiaisen paikka työaikajärjestelyjen takia siirrettiin viikonlopuksi, ettei  tarvinnut maksaa arkipyhävapaasta… no, nyt se on taas oikealla paikallaan, siis 13 päivää joulusta!

Sunnuntaina sain puhelun ”rapakon takaa”.. juuri oikeaan aikaan. Tarvitsin silloin kuuntelijaa… miten ystävä osasikin soittaa juuri silloin? No, meistä tuli ystäviä kerran vahingossa, ”koska tarkoitus oli, että niin käy”, kuten hän asian ilmaisi… mutta aivan ihanaa on, että tällaisia sielunkumppaneita on maailmassa..  ja mikä onni, että elämme tätä digiaikaa, jolloin yhteydenpito on helpompaa ja ennen kaikkea,  edullisempaa, kuin menneinä vuosina! Olen usein ennenkin korostanut ystävien merkitystä ihmiselle, mutta joskus tuntuu, että jotkut eivät koskaan opi ymmärtämään asian tärkeyttä. Minulle ystävät ovat elintärkeitä.

Tänä loppiaisena saimme myös yllätysvieraita. – Tai eihän ne nyt oikeasti mitään vieraita olleet! Minun pikkuserkkuni isänsä kanssa oli hoitamassa tärkeää tehtävää Helsingissä ja poikkesivat paluumatkalla täällä meillä. Ja hyvä oli että poikkesivat! Olin asennoitunut siihen, että päivästä tulee tasaisen harmaa, mitään sanomaton ja tylsä päivä, ja olin ihan peiton alla nukkumassa päikkäreitä, kun sain ilmoituksen heidän tulostaan tekstiviestillä! – No, mummuhan hyppäsi sängystä ylös kuin vieteriukko ja mietti, mitä tarjottavaa talosta löytyisi vai löytyikö mitään… no, jotain löytyi  ja ennen muuta, löytyi ilon aihe: ei tulisikaan tylsä ja harmaa päivä, tulisikin iloinen tapaaminen täynnä mielenkiintoisia asioita ja naurua.  Kaikkien ikävien asioiden ja ilmojen keskellä tällaiset hetket ovat kultaakin kalliimpia ja auttavat selviämään tästä pimeydestä taas kohti valoa!  - Ja taas kerran ajattelin, että kyllä minä olen syntynyt onnellisten tähtien alla, kun minulla on näin ihania sukulaisia ja ystäviä! Kiitos elämälle siitä!

Kun talo taas rauhoittui iltaan, katselin vähän ympärilleni… joulu meni, mutta vielä on pari jo vähän kuivunutta hyasinttia korissa ja pian meidän ihana Lucia-kulkuekin pitäisi korjata vuodeksi varastoon… niin, ja joulukortit, jotka aina laitan koristamaan aulaa, pitäisi taas purkaa… miten ne raaskii korjata pois? Toinen toistaan hienompia kortteja ja monessa mukana aitoa joulumieltä ja -tunnelmaa… toisaalta, mikä pakko minun on niitä pois ottaa?! Omat on seinät ja kaappien ovet! … Saanhan minä ne siinä pitää niin kauan, kun se tuntuu hyvältä! – Ja pidänkin! Mitä se kenellekään kuuluu?! – Olihan vapauttava päätös! – Kuinkahan paljon ihmiset tekevät asioita vaan sen takia, että on tapana tehdä jotain! – Olen huomannut, että mitä enemmän tulee ikää, sen vähemmän minua kiinnostaa, mitä muut ihmiset tekemisistäni ajattelevat. .. Ei se tarkoita, etten välittäisi muista ihmisistä. Totta kai välitän heistä, mutta en siitä, mitä minusta ajatellaan!

Joskus nuorena sitä saattoi pahoittaa mielensä pitkäksi aikaa jonkun tuntemattomanikin ihmisen asiattomasta kommentista tai arvostelusta,  puhumattakaan siitä, että joku tuttu nimitteli esimerkiksi sen takia, että olin reilusti lihava. Se sai aikaan kuitenkin sen, että minusta tuli paljon vahvempi ihminen, vaikka se ensin haavoittikin. - Sen se kyllä teki, etten itse juurikaan voi millään mittarilla arvostaa ihmistä, joka arvostelee toista jonkun sellaisen ominaisuuden takia, jolle ihminen itse ei voi mitään ja vieläkin raivostun, jos törmään tilanteeseen, että joku pilkkaa esim. vammaista ihmistä… Juu, tiedän, tiedän, ettei kaikkien suuta koskaan saa tukittua sammakoista, mutta silti se saa adrenaliinin kohoamaan aina, takuuvarmasti. Yksi tällainen sammakkoja sylkevä ihminen on tullut elämääni ilman omaa tahtoani ja olla möllöttää itselleni tärkeän ihmisen lähipiirissä niin, etten voi sulkea häntä täysin elämästäni pois, mutta jotain voin kuitenkin tehdä: en ole tekemisissä yhtään enempää, kuin on pakko. Enkä myöskään koskaan avaa kotini ovea hänelle… Voi olla, että minua pidetään sen takia ilkeänä tai ikävänä ihmisenä, mutta jossain kulkee jokaisella se raja, mitä toiselta ihmiseltä pitää sietää ja mitä ei. Tämä pitäisi myös jokaisen itsensä mieltää, ennen kuin omia sammakoitaan suustaan päästelee. Mielestäni kysymys on samalla myös hyvistä tai huonoista tavoista… ja kun maailmaa seuraa, niin hyvät tavat, ovat vuosi vuodelta  aina vaan enemmän ja enemmän hukassa.  – Koskahan ihmiset tajuavat, että maailma olisi meille kaikille paljon mukavampi paikka elää, jos jokainen kohtelisi toisia, niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan?!

No, nyt meni saarnaamisen puolelle! Sorry!

Nyt kohti arkea! Pärjäilkää! Kyllä se aurinkokin taas joskus paistaa!