28. tammi, 2020

Mieliala on kuin kelit

Ajattelin, etten saa tänään varmaan minkäänlaista tiistaikirjettä aikaiseksi, kun viime päivinä on taas ollut melkoista pyöritystä eri asioiden tiimoilla. Tämä minun ikuisuusprojektini:” eroon liiasta roinasta” näyttää muodostuvan loppuelämäni projektiksi, kun loppujen lopuksi aika vähän kuitenkin saan kerralla aikaiseksi.

Perjantaina hankittiin Torilta jopa yksi huonekalu lisää! – Hermostuin aulassa löhötuolini vieressä olleeseen pyöreään pöytään… päässä kuului vaan ”klick” ja siitä alkoi uuden, suorakaiteen muotoisen pöydän etsintä, joka kesti muutaman päivän. Tämä hermostuminen johtui siitä, että pöytä keräsi magneetin tavoin kaikkea sälää, joka sitten putoili niistä pöydän tyhjistä nurkista lattialle, pöydän taakse ja sivuille jne. siellä sitten kilpaa koiran kanssa peppu pystyssä kalasteltiin milloin saksia, kyniä ja muitakin esineitä… ja minähän olen luonteeltani kuitenkin joissain asioissa melkoinen tiukkapipo, joten järjestys se olla pitää, vaikka vähän huonompikin!

Hankittiin sitten ihan yksinkertainen, pieni työpöytä, jossa on myös matala, pöydän levyinen laatikko, jonne saa kivasti sijoitettua sitä pientä sälää, joka pyöreätä pöydältä matkusteli omia aikojaan lattialle. Siis sakset, teippiharja, pinsetin, pieni peili ja kasa kyniä ja muistilappuja… ei että helpotti! Koiruus vaan on ihmeissään, kun pöytä on eri värinen ja tuoksuu joillekin ihan vieraille ihmisille! – Haettiin se Toukolan Campusalueelta nuorelta opiskelijapariskunnalta… olivat ulkomaalaisia, joten voi olla, että esimerkiksi ruokamaailma on heillä ollut erilainen ja tarkka töpselinenä heti ihmettelee …

No, kun kannettiin yksi tavara sisään, niin periaatteeseen kuuluu, että jotain pitää heivata poiskin! Eilen  pistettiin pussiin ensin läjä kenkiä, joita olin kaupitellut vuoden verran eri paikoissa, mutta yhtäkään kiinnostunutta ei ilmaantunut ja sitten samanlaisiin K-kaupan muovikasseihin pakattiin kolme kasaa vaatteita… osassa vielä hintalappukin tallessa! – Minulle on turha sanoa, että meillä on paljon köyhiä, joilla ei ole varaa vaatteisiin… sen ymmärrän, että omat vaatteeni ovat suurelle osalle liian isoja, mutta nuo mieheni vaatteet ovat ihan keskivertovaatteita, eikä niistäkään kukaan ollut pätkän vertaa kiinnostunut. No, sinne menivät nyt vaatekeräykseen, mihin lie sitten kulkeutuvatkaan. Toki olisin antanut ne mieluummin jollekin tarvitsevalle ihmiselle.

Tällä viikolla on näistä ja muista asioista johtuen mielialat vaihdelleet epätoivosta toivoon ja sitten taas on menty pakkaselle, niin kuin pohjoisen pakkasennätykset! En ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten älyttömässä byrokratiaviidakossa tämä maa seikkailee. Olen kyllä tiennyt, että jotkut asiat takkuavat enemmän kuin toiset, mutta että ne tahot, joiden voisi kuvitella tietävän omaan alaansa liittyvät viranomaismääräykset ym. puhuvat  mitä sylki suuhun tuo ja tietysti tyhmä ihminen uskoo, kun ammattilainen sanoo. Ei pidä uskoa! Sen olen nyt tämän viikon aikana takonut omaan päähäni. Joka ikinen asia pitää tarkistaa jostain. Mieluummin kahteen kertaan tai ainakin useammasta paikasta. Kas kun mitään, ei mitään asiaa voi uskoa sillä perustella, että kysyy sitä joltain… eikä muutenkaan pidä kerralla uskoa, jos sinulle jotain sanotaan… minua on tämän viikon aikana pompoteltu kuin kumipalloa paikasta toiseen, luvattu jotain ja sitten seuraavana päivänä juuri se asia onkin jo muuttunut ihan muuksi. Ja jos kysyt miksi näin, saat vastauksen, että sen nyt vaan on näin, näillä mennään!  Olen alkanut epäillä, että oikeasti, meitä ikäihmisiä käsitellään vähän niin kuin lapsia… joku taho alkaa leikkiä auktoriteettia, etkä saa asioille mitään kunnon selitystä edes… ihan kuin ikäihmisen mielipiteellä ei olisi mitään merkitystä… No, minä en tietenkään ole ihminen helpoimmasta päästä, mutta en nyt ehkä kaikkein hankalimmastakaan päästä ja voi olla, etten nyt vaan osaa katsoa näitä byrokraattien hölmöilyjä tarpeeksi sallivasta kuvakulmasta…

Tänä talvena talvi ei ole talvi, ainakaan vielä… kasvit sekoilevat, linnut  lurittelevat jo kevätsäveliä…  ehkä tässä pitää sitten vaan mennä päivä kerrallaan ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan… vettä, lunta vai auringonpaistetta. Kaipa noihin byrokraatteihinkin joskus tottuu… tai sitten ei!