8. syys, 2020

Omaa aikaa

 

Erityisesti nyt, korona-aikana olen kärsinyt siitä, että kaiken kotona oleilun keskellä olen havahtunut siihen, ettei  minulla ole ollenkaan nk. ”omaa aikaa”.

Työssä ollessani tuli jotenkin automaattisesti pitäneeksi huolta siitä, että työ- viikkoon sisältyi aina jonkin verran omaa aikaakin...lukemiseen, jouten oloon, musiikin kuunteluun , tulevaisuu- den suunnitteluun… Jo heti eläkkeelle siirryttyäni huomasin, että oman ajan ottaminen ei ollutkaan ihan yksinker- taista. Kas kun tuo mieskin oli eläkkeel- lä ja kotona kaiken aikaa! Ensin alkuun minua ahdisti aika tavalla se, etten voi nutkaan itsenäisesti päättää, miten aikaani käytän. Vähitellen siihen sitten tottui ja alkoi sopeutuminen. Lopulta minusta alkoi tuntua, että oltiin kuin paita ja peppu, aina yhdessä...kaupassa, ulkona, pihatöissä...joka paikassa...ystävät olivat yhteisiä ja yhteydenpito muihin ystäviin lopahti. Edes kauppaan en päässyt itsekseni, mies oli aina lähdössä mukaan. Onneksi sentään Facebookissa saatoin seurata joitain entisiä työtovereita tai muista yhteyksistä tuttuja ihmisiä, etten ihan kokonaan pudonnut ulos kaikista asioista. Koronan ikäihmisten karanteeni voimisti entisestään tilannetta, josta aloin saada jo vaikka minkälaisia oireita...kunnes tajusin, että nyt pitää asialle ruveta tekemään jotain. Ei ihminen voi elää toisen ihmisen kautta ja ehdoilla kaiken aikaa! Ja minullahan on aina ollut melko korkealla arvoasteikossa juuri oman ajan osuus tekemisissäni. Ja tämän surkean sairasteluvuoden seurauksenahan pensselitkin menivät santaan useiksi kuukausiksi! Viikko sitten olin taas kerran ihan kurkkua myöden täynnä erilaisten yhteisten ja isänännän asioiden hoitamista ja tajusin, että ihan itseni takia nyt pitää tehdä jotain, ennen kuin polla räjähtää.

Mietin hetken, mikä olisi hyvä tapa selvitä takaisin oman näköiseen elämään, eli sellaiseen, missä  olisi jonkinlainen sija myös pelkille omille ajatuksille tai omille ystäville ja sen myötä ”maailman parantamisille”… Kauan sitten, kun olin tehnyt päätöksen jäädä pois työpaikastani, suuntasin auton keulan kohti Lahtea. Siellä asui pikkuserkkuni, jonka kanssa olemme aina olleet jotenkin samalla aaltopituudella ja tehneet yhdessä kaikenlaista. En koskaan unohda sitä suunnatonta vapauden tunnetta, joka minut silloin valtasi…” ajatella, kohta voisin vapaasti tehdä mitä huvittaa ja mennä mihin huvittaa…” oli silloin päällimmäisenä mielessä. Niinpä pistinkin pikkuserkulle viestin: ” Milloin mulla on grillibileet? Nyt olis tarvis!” - Tässä oli taustalla tilanne, jossa olin narissut hänelle, että kun meillä ei ikinä saa edes grilliruokaa, kun isäntä ei siitä välitä, jolloin pikkuserkku hyvin tajusi tilanteen ja lupasi tehdä minulle herkullisen grilliaterian milloin vain, kunhan kerron koska. Se koska oli tullut nyt! Pikkuserkku vastasi viestiini: ” Miten olis perjantaina?” Sehän sopi ja niin minä suuntasin auton nokan kohti Lahtea...istuttiin hänen ja hänen vanhempiensa kanssa hyvän ruuan äärellä muutama tunti ja juteltiin niitä näitä, Kun joskus yhdeksän pintaan olin valmis lähtemään kotiin, olinkin saanut ravintoa paitsi mahaani, myös psyykkiseen nälkääni ...tällä annoksella kyllä nyt pärjään varmaan taas vähän aikaa!

Kun avioliittoa on kestänyt jo yli 50v. Ei voi olettaa, että siitä saa henkistä ravintoa edelleen ihan kaikkiin tilanteisiin… jokaisen pitäisi pitää huoli myös omasta jaksamisestaan… jos se vaatii silloin tällöin jonkun tuokion omaa aikaa, se ei ole katastrofi, vaan yksi tapa hoitaa parisuhdettaan.                                     

Kun viime tiistaina annoin sen omenapannariohjeen lukijoille, niin nyt annan myös pienen vinkin: uuniomenalohkojen sekaan voi laittaa purkillisen ananaspalasia mehuineen...antaa paistokselle raikkaan maun, eikä vaadi niin paljoa sokeria tai siirappia! Tämän vinkin poimin pikkuserkun grilliaterialta !