2. marras, 2020

Onko sattumia olemassa?

Joidenkin ihmisten mielestä koko elämä on sattumien summa. Minä olen ihan toista mieltä: mikään ei ole sattumaa. Kaikki on suunniteltua ja tarkoituksenmukaista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin olen tätä mieltä. Itse asiassa näin olen ajatellut jo hyvin pitkään…

Silloin, kun bestikseni kuoli, tunsin jääneeni totaalisesti yksin. Tätä ennen olin menettänyt  kaksi ihmistä, jotka olivat olleet nuoruuteni tukipilareita kaikilla sektoreilla. Olin ihan varma, etten selviä enää tästä surusta… kenen kanssa voisin jakaa surut ja ilot? Kuka ymmärtäisi  minua puolesta sanasta tai ihan ilman sanojakin? Olin silloin ihan varma, ettei sellaista ihmistä enää tulisi vastaan. Nyt ajattelet, että onhan minulla mies ja perhe. Juu niin on, mutta ulkopuolinen ystävä /ystävät, on kuitenkin asia, jota  jokainen tarvitsee. Vain sellaisen ystävän kanssa saa asioihin etäisyyttä ja pystyy näkemään kokonaisuudet selvemmin…

Kuinka sitten kävikään? Sen jälkeen elämääni alkoi tupsahdella toinen toistaan hienompia ihmisiä, joista kehittyi uusia ystäviä ja koko ajan tulee lisää. Ihania ihmissuhteita syntyy kuin sieniä sateella! Ja minä en ole asian eteen tikkua ristiin pistänyt!  Yks kaks vaan huomaan, että  olen taas tutustunut ihmiseen, josta onkin tullut pienessä ajassa todella hyvä ystävä. Mielenkiintoista tässä on myös se, että näitä ystäviä on ympäri maailmaa. Onneksi nykyisin on helppoja ja halpoja tapoja pitää yhteyksiä yllä.

Onhan näihin vuosiin toki mahtunut myös joidenkin ystävien menetyksiä… pääsääntöisesti  suru-uutisia,.. Ja vaikka tiedän, että kuolema kohtaa joskus meistä jokaista, joitain kuolemia on  hyvin vaikea hyväksyä  Näissä tilanteissa yritän aina ajatella,  isoisäni vaimon sanoja kun ilmoitin heille äitini kuolemasta: ”  Jumalan kiitos, yksi sielu on päässyt vaivoistaan”. Olin tyrmistynyt ja kysyin, miten voit sanoa noin?  Hän vastasi: ” Ajattele asiaa äitisi kannalta, äläkä itsekkäästi oman menetyksesi kannalta!” Hän oli oikeassa, surin omaa menetystäni, en äitiäni!  Kun muistan tämän, on yleensä hiukan helpompi hyväksyä kuolemakin.

En tiedä, johtuuko koronasta vai mistä, mutta aina välillä minulle tulee pakottava tarve päästä pois täältä neljän seinän sisältä, niin kävi myös muutama päivä sitten.  Sanoin isännälle, että minun on pakko nyt päästä pois, lähde mukaan tai jää kotiin, miten vaan. Ajettiin lopulta minun lapsuusmaisemiini … en muistanutkaan, miten paljon upeita kallioita siellä on… toinen toistaa komeampia. Ahmin silmilläni maisemaa niin, että voisin muistaa sen pitkään. Tajusin samalla, että ne kalliot ovat minun mielenmaisemiani siinä kuin merikin. En vaan ollut sitä aikaisemmin oivaltanut. Ne kun puuttuat kokonaan nykyisistä ympyröistäni.

Muutaman tutunkin tapasimme matkan aikana ja taas sain ihmetellä, mistä näitä ihania ihmisiä tielleni siunaantuu… pari minulle isoa asiaakin järjestyi samalla reissulla… ja  viikonlopulla kotona totesin, että  ihan  muissa asioissa tutuksi tulleesta ihmisestäkin on matkan varrella tullut mukava ystävä, jonka kanssa parannetaan maailmaa kaikenlaisen muun lisäksi… Minulle on ihan selvää, että näitä ihania ihmisiä lähetetään elämääni  tarkoituksella. Kaikkien kohdalla en vielä edes tiedä, miksi, mutta  palikat napsahtelevat paikoilleen ajan kanssa ja  jossain kohtaa ymmärrän kokonaisuuden.

Oma lukunsa näissä ystäväasioissa on vielä se, että minutkin on lähetetty jonkun ihmisen elämään jotain tiettyä tarkoitusta varten! Sekin on hyvä tiedostaa… Joku kumma voima vaan aiheuttaa sen, että tunnen tarvetta tukea jotakuta ihmistä, vaikka en häntä ehkä ennestään edes tunne. Joskus tällainen tuki voi olla  vain yhden hetken kestävä juttu, mutta toisinaan sekin jää jotenkin päälle ja huomaan antavani neuvoja, vaikka ei kukaan edes kysy. Joskus se vähän harmittaa itseäni, kun en haluaisi mitenkään olla sotkeutumassa kenenkään elämään… Viikonloppuna viimeksi törmäsin tällaiseen asiaan niin voimakkaasti, että lopulta kerroin tälle ihmiselle, mitä ajattelin  ja myös sen, etten saa sitä asiaa pois mielestäni, jos en kerro, siitä hänelle. Enkä siis tarkoita, että hänen pitäisi toimia ajatukseni mukaan. En tiedä, mitä tämä ihminen asiasta ajatteli, mutta  en vaan päässyt irti ajatuksesta ja päädyin siihen, että ok. Hän voi pitää minua miten hulluna haluaa, mutta tällä kertaa se oi ainoa tapa, millä pääsen eroon siitä ideasta. Huhhuh, on se välillä rankkaa!

Joskus minua säälittää ihmiset, jotka eivät usko, ettei sattumia ole. Ai miksikö? No siksi, että on aivan huikean ihanaa joka kerta, kun keksii, miksi joku asia on tapahtunut ehkä jo kauan sitten ja  mikä on seuraava  siirto elämän palapelissä.  Juuri sehän tekee tästä elämästä seikkailun, hienon ja kauniin seikkailun!