9. helmi, 2021

Irtiotto

Suomen paras jäätelokioski talviunilla (Iitti kk)

 

 

 

 

Joskus sitä on vaan tehtävä jotain oman hyvinvointinsa ja jaksamisen takia. Tämä koronaeristys touhu, alkaa vaikuttaa ihmisten psyykeen kaikenlaisten talousongelmien lisäksi. Yleisesti puhutaan nuorten pahoinvoinnista ja mielenterveysongelmista, miten ne ovat koronan aikana lähteneet nousuun. Vanhusten mielenterveydestä ei sen sijaan  juurikaan olla huolissaan… joka paikassa vaan toitotetaan, että jaksaa.. jaksaa… kyllä me tästäkin selviämme… Entäs jos ei selvitäkään?! Väitän, että olen koko elämäni ajan ollut aika vahva ja kantti on saanut venyä milloin mihinkin. Mutta nyt alkaa hiljalleen pettää. Tätä eristystä ja elämän sivuraiteella taapertamista on nyt kestänyt muiden  hankaluuksien lisäksi niin kauan, että  katsottava peiliin ja kysyttävä, missä minun rajani kulkee?

Lauantaina yön hiljaisina tunteina, kun Nukku-Matti taas hurvitteli jossain muualla, minä mietin, miten selviän taas eteenpäin tämänkin päivän. Olen yrittänyt pysyä kasassa tekemällä kaikenlaisia rästitöitä, kuten ylimääräisen tavaran hävittämistä ja kaappien ja varastojen siivousta ihan väsymykseen asti, mutta  sosiaalisen kanssakäymisen puute alkaa näkyä vähän kaikessa… ei pelkät puhelimessa tapahtuvat yhteydenpidot ja some riitä ihmiselle paikkaamaan lasten, lastenlasten ja ystävien tapaamista, kun se jatkuu, jatkuu ja jatkuu… vanhoilta ihmisiltä riistetään nyt jo elämää! Huolestutaan nuorista, koska he tarvitsevat kavereita enemmän kuin aikuiset, jotka pystyvät ajattelemaan laajemmin, kun ovat jo elämää nähneet...

Sanotaan, että nuorelle kuukausi on tosi pitkä aika ja vuosi on kohtuuttoman pitkä aika… Vanhuksiin verrattuna nuorilla on  kuitenkin elämää jäljellä kuukausia, vuosia, jopa vuosikymmeniä… vanhuksilla taas maksimissaan muutama vuosi. He ovat tehneet pitkän päivätyön ja useimmat myös paljon työtä kodin ulkopuolella ja ovat uhranneet jälkeenpäin katsoen liikaa aikaa työlle ja maan hyvinvoinnin rakentamiselle ja sen seurauksena usein viettäneet lastensa kanssa  murto-osan siitä ajasta, jonka olisivat itse halunneet perheen kanssa viettää… Kun sitten eläkevuodet koittivat, ajattelimme, että ihanaa, nyt on aikaa perheelle ja rakkaille ihmisille… ja nyt sitten nämä rajoitukset estävät yhdessäolon ja tekevät vanhuuksista oman kotinsa vankeja! Lisäksi päättäjät tekevät parhaansa rajoittaakseen  koronan kannalta turvallisinta tapaa liikkua: oman auton käyttöä! Kaikenlaiset verot ja maksut on nostettu ihan tolkuttomiksi, niin, että eläkeläisten tuloilla autolla liikkuminenkin alkaa olla taloudellinen katastrofi jo monelle. Sehän tietysti sopii päättäjille, jotka kurkku suorana huutavat hiilijalanjäljen tärkeydestä maapallon ja ihmis– ja eläinkunnan säilymisen kannalta. Ja tässäkin kohtaa vanhuksia syytetään siitä, että me olemme pilanneet ympäristömme, emmekä ole ajatelleet luontoa tarpeeksi… Höpö– höpö, sanon minä! Me pesimme lastemme vaipat, emme kasvattaneet jätevuorta, me ostimme maidon maitokannuun, joka kesti käytössä vuosia, emme tuottaneet pahvijätettä poltettavaksi ja lisäämään pienhiukkasia sillä, me korjautimme kodinkoneet, jos ne menivät rikki, emme heittäneet pois edes vanhaa kenkäparia, jos suutari vielä ne jotenkin pystyi korjaamaan… meitä vanhoja ihmisiä on ihan turhaa syyllistää luonnon pilaamisesta. Katsokaa vaan peiliin kerskakulutuksen sukupolvet! Minä en suostu syyllistymään vaikka miten huutelette ja Greta Thunbergia ylistätte! Olen omalta osaltani tehnyt sen, mitä kohtuudella olen voinut… mm. ajanut jo 15 vuotta hybridiautolla… ym. Kannan siis korteni kekoon, mutta koko maailmaa ei pienen Suomen väestön isot uhraukset auta tippaakaan. Kyllä maailman teollisuus  on se osa yhteiskuntaa, joka jotain voi tehdä, jos rahanhimoltaan vaan haluaa! Ei siihen pienellä, yksittäisellä ihmisellä ole mitään mahdollisuutta asiaa hoitaa.

Mutta takaisin asiaan: eristyksen vaikutuksiin vanhusten elämässä… öinen asioiden mietiskely ja ratkaisu pahan olon jatkumisen pysäyttämiseen kehittyi yön hiljaisina tunteina… kun aamutoimet oli tehty ja koiruuskin ulkoilutettu ja syötetty, hypättiin autoon ja päätettiin nauttia upeista lumisista maisemista ja kirkkaasta talvipäivästä … ajettiin vanhoihin, tuttuihin maisemiin… missä sanomattoman kauniit, lumiset metsät ja mäntykankaat antoivat sellaista silmänruokaa , ettei parempaa kertakaikkiaan voi olla.. . Isäntä ajoi ja minä sain imeä valoa, aurinkoa ja lunta pursuavia näkymiä sieluni sisuksiin ja endorfiinikeskuksiin varastoon… Määränpääksi olin asettanut äitini vanhan kotitalon, jossa ei enää asu sukulaisia, mutta  muuten mukavia ihmisiä, jotka saavat minut tuntemaan itseni tervetulleeksi sinne aina. Olin joitakin viikkoja sitten jutellut heidän kanssaan puhelimessa siitä, että minulla oli taulu, joka on paikkakunnalta maalattu, tekijänä heinolalainen taiteilija ja kun minulla ei oikein seinät riitä, niin kysyin, haluaisivatko he ehkä antaa taululle kodin. Siinä puhelussa selvisi sitten  yllättäen monta muutakin asiaa… sattui nimittäin niin, että taiteilija oli viettänyt kesiään lapsena siinä naapuritalossa ja  äidin kotitalon isäntä tunsi hänet oikein hyvin… se taulu oli nyt meidän mukanamme, ikään kuin antamassa hyväksyntää retkipäivällemme.—Vietiin taulu uuteen kotiin, istuttiin isossa tuvassa pari tuntia ja saatiin hirvikeittoa ja käsittämättömän hyvää ruislimppua, jonka lopun limpun saimme vielä mukaan kotiin vietäväksi…  sitten retki jatkui kirkonkylän kautta kuutostielle. Kirkolla oli pakko sen verran pysähtyä, että nappasin kuvan Suomen ihanimmasta jäätelökioskista, joka oli talviunillaan… Kioski on ihan oikeasti ihana ja sen henkilökunta on erityisen mukavaa väkeä. Kesällä en koskaan käy paikkakunnalla niin, etten kävisi tällä jäätelökioskilla syömässä erityisen hyvää rommirusina-jäätelöä… lämpimät muistot tulvahtivat mieleen, vaikka ulkona oli 13 astetta pakkasta! Matka jatkui ja vilkaisu kelloon toi mieleen maatilatorin… hmm. Se olisi varmasti tähän aikaan jo kiinni. Harmi! Maatilatorin  tienvarsikyltti kertoi aukioloajat. Jipii! Se on auki vielä 15 minuuttia! Kurvattiin pihaan ja ostoskori käteen ja suunta kohti lihatiskiä… mukaan tarttui parisataa grammaa savustettua hevosta ja kaksi sisäfile palaa, sekin heppaa… Meillä oli autossa mukana myös kassillinen lukemista yms. Pientä juttua, jotka veisimme retken päätteeksi isännän serkulle Porvooseen helpottaaksemme vähän hänen yksinäistä elämäänsä  pikku asunnossaan. Hetken mielijohteesta nappasin mukaan lihatiskiltä vielä yhden sisäfilepihvin… saisi tämä serkku yllättäen  ruokaa, jota tiesin hänen rakastavan. Olen nimittäin kerran hänen kanssaan samaisella maatilatorilla ja hän kertoi, että  todella hyvän lihan saaminen on hänen asuinympyröissään vähän vaikeaa… ja satunnaista ja hän osti silloin mukaansa pakastettavaksi monta pihviä ja kehui sitten jälkeen päin, ettei muista, milloin olisi saanut niin hyvää lihaa. Toivotaan, että tämäkin pihvi maistuu.

Retki jatkui kuutostielle. Pukaron Paronilla (huoltoasema) pysähdyttiin ja poikettiin kaupassa, maitoa, juustoa ja kiva vesikarahvi, jota olen suunnitellut ostavani jo pitkään, että voisi pitää sen jääkaapissa täytettynä mehulla… tulisi ehkä juotua enemmän mehuja, jotka muuten vaan seisovat kaapissa...

Kaupasta tullessamme todettiin, että alkaa olla pimeää.  Olen huomannut, että isännällä on joskus  vähän hankaluuksia pimeäajossa ja ehdotin, että minä siirryn rattiin. Näin tehtiin ja nokka suunnattiin koti Porvoota.

Serkku sai kassinsa ja  puikahdettiin takaisin moottoritielle ja pian sitten oltiinkin taas kotona. Mieli iloisena monestakin asiasta  ja eristysahdistus huomattavasti keventyneenä.  Chico oli onnellinen, kun taas oltiin kotona. Sille tuotiin tuliaisena uusi lateksipossu… tämä on vaan minikokoinen. Pistin sen vaivihkaa sen lempipossun viereen lelulaatikkoon ajatuksella, että koskahan se huomaa, että possu on saanut vauvan… - Olivat silloin lenkillä isännän kanssa, joten ei nähnyt tilannetta… Eikä ole vieläkään  (sunnuntaina) huomannut vauvaa …

Nyt, kun arki taas alkoi viikonvaihteen retken jälkeen, tuntuu, että irtiotto arjesta oli oikeaan osunut toimenpide. Nukuin hyvin ja kirjoittelin pari ystävänpäiväkorttia,  haettiin linnuille lisää ruokaa ja kaikenlaisten pikkuasioiden hoitaminen ei tänään tuntunut niin tylsälle, kuin tavallisesti.  Suosittelen. Joskus on ajateltava omaa hyvinvointiaan!

Sunnuntaina on taas ystävänpäivä. Kaikkia en varmasti tavoita millään tavalla, mutta ajatuksissa olette kuitenkin kaikki… Hyvää Ystävänpäivää jokaiselle!