16. maalis, 2021

Muistoja, muistoja

Meillä on tänään 55v. hääpäivä. Se tuo väistämättä mieleeni  sen varsinaisen hääpäivämme. Jos tänään ei ole ilmassa juhlan tuntua (menemme koronarokotukseen), ei sitä ollut silloinkaan. Oltiin nuoria. Liian nuoria. Ja nuoruuteen kuuluu myös ehdottomuus.  Se aiheutti sen, ettei meillä oikeastaan ollut häitä ollenkaan. Minun äitini nimittäin ilmoitti, että isäni ei saa tulla häihin. Perusteena oli, että isän uusi vaimo olisi kuitenkin humalassa ja hän ei halua sitä ihmistä perhejuhlaan. No, minä en sitten halunnut koko häitä. Peruutin häät enkä suostunut menemään edes hääkuvaan.—Siihen tosin oli toinen syy : olin aikaisemmin värjännyt hiukseni kastanjan ruskeiksi ja nyt sitten sain päähäni, etten voisi astella alttarille väärän värisenä. Menin siis kampaajalle, toiveena palauttaa oikea, vaalea väri hiuksiini. Ja sehän ei tietenkään onnistunut noin vaan, vaan tuloksena parin tunnin aherruksesta oli, että hiukseni olivat presiis porkkanan väriset käsittelyn jälkeen. Meidät vihittiin kahden todistajan läsnä ollessa Paavalin seurakunnan kappelissa. Käytännössä yhden kerrostalon alakerrassa. Ainoa asia, jonka papin puheesta muistan, oli hänen neuvonsa miehelleni: ” Pidä aina mukanasi puhdas, valkoinen nenäliina,  jonka voit ojentaa vaimollesi, kun tarvis vaatii!” - No ei ole isännällä varmaan koskaan ollut valkoista nenäliinaa minulle tarjota. Nenäliinoja toki on kuitenkin ollut… Minulla oli päälläni itse ompelemani, turkoosin värinen mekko ja miehellä sotilaspuku,  Häämatkaan meillä ei ollut varaa edes unelmissa, joten sitäkään ei tehty. Ellei sellaiseksi lueta bussilla tehtyä matkaa äitini serkun luokse…. Häälahjoja ei  tullut, kun kerran peruutin pippalot.—Äiti antoi minulle kuitenkin kultaisen rannerenkaan ja miehelleni solmioneulan.. Jälkeen päin olen ajatellut, että oli oikeastaan hyvä ettei tullut  jotain tyypillistä astiastoa ym. tarvikkeita… nyt entistä enemmän tavaraa, josta olisi vaikea luopua... 

Muistoja on meillä kaikilla. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän niitä on. Joskus muistan ihmetelleeni joitain vanhoja ihmisiä, jotka  mielestäni elivät menneessä ajassa… muistelivat milloin mitäkin. En sitä silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän paremmin.  Eihän nuorilla ole, mitä muistella. Ei ainakaan niin paljoa kuin vanhoilla. Sillehän on ihan luonnollinen selitys!  Mielenkiintoista on sitten se, miten asiat muistetaan ja minkälaisiksi muistot aikaa myöden muuntuvat itse kunkin mielessä.. Sanotaan, että aika kultaa muistot, Hyvä niin. Parempi muistella asioita positiivisesti kuin kaivella matkan varrella koettuja epäoikeudenmukaisuuksia tai vastoinkäymisiä.  Kumpaistakin sorttia kun varmasti jokaisen muistista löytyy. Tätä asiaa jouduin reilut kymmenen vuotta siten miettimään, kun aloittelin omaelämänkertani kirjoittamista. Lopputulos oli, että päätin kirjoittaa elämästäni rehellisesti, mutta välttää ikävien asioiden korostamista. Se oli toisaalta minulle tyypillinen ratkaisu. Miksi jäädä kiinni ikäviin asioihin, joista kuitenkin oli jotenkin selvitty?!

Nyt kun olen urakalla siivoillut kaappeja ja varastoja ym. Muistoja on putkahdellut pintaan aika usein.  Joskus joku esine voi tuoda pintaan isojakin tunnepurkauksia,. Ei siihen tarvita mitään ihmeellistä, kastemekko, vanha joulukortti… kirje rakkaalta ihmiseltä, joka on jo ylittänyt sateenkaarisillan. Tai vaikka joku uutinen, joka palauttaa mieleen jotain, mikä on koskettanut tavallista enemmän.

Viikonloppuna päätettiin ripustaa seinälle kaksi varastosta löytämääni taulua. Ne olivat pitkään olleet siellä ison muovikassin sisällä, muka suojassa kolhimisilta… kuitenkin toisen taulun kehyksissä oli miltei joka reunassa kolhuja, niin, että sain korjailla maalia vähän sieltä ja täältä. Kumpikin taulu herätteli vanhoja muistoja..  Kuvassa oleva merellinen maisemataulu on maalattu  Kaivopuistosta ns. Fordin rannasta aikana, jolloin elämässäni tapahtui paljon ja istuin välillä siellä rannassa rauhoittumassa ja kokoamassa itseäni… toinen taulu, ”Jäästä vedeksi” on muisto yhdestä reissusta Jäämeren rannalle, heti juhannuksen jälkeen, kun etelässä oli alkukesä ja siellä vasta viimeiset lumet sulivat ja lirisivät tuntureilta alas osan päätyessä kristallinkirkkaaseen ja todella kylmään Jäämereen… osa sydämestäni jäi sinne asumaan. Ja toivonkin, että vielä edes yhden kerran pääsen sinne kokemaan sen kauneuden ja rauhan.

Samalle seinälle siirrettiin myös sivummalla aikaisemmin ollut Ilves. Se sai alkunsa siitä, että olin pari kertaa aikaisemmin nähnyt vilaukselta ilveksen luonnossa, mutta silloin, kun oltiin enemmän Tammelan mökillä, ilveksen saattoi kohdata melkein milloin vaan. Se on aika vaikuttava kokemus kaupungissa kasvaneelle.

Olen kuullut ihmisten sanovan, että jokainen ihminen jättää meihin oman jälkensä… voi olla, mutta paikatkin voivat jättää meihin jälkiä… ja mekin jätämme osan itsestämme joihinkin paikkoihin… Katri-Helenakin laulaa jossain laulussa, että sydämeni tänne jäi… ymmärrän hyvin sen, että osa sydämestä voi  jäädä jonnekin… se aiheuttaa selittämättömän kaipuun takaisin kyseiseen paikaan… koska siellä on joskus ollut todella hyvä olla. Maailmahan on täynnä toinen toistaan kauniimpia paikkoja, mutta kun mietin, mihin haluaisin vielä mennä, muutama paikka nousee esiin etsimättä:  Florida tietenkin, luonnollisesti, mutta sen ja Jäämeren lisäksi myös Pohjois- Kypros ja Pohjois Karoliinan Smoky Montains  jättivät jälkeensä kaipuun takaisin.  Enkä pysty selittämään niitä oikein millään muulla, kuin luonnolla, sen kauneudella ja rauhalla. -No, nyt katselen joka päivä näitä paria melkein unohtunutta taulua ja ilvestä kodin paraatiseinällä. Toivotaan, että saan niistä lisää voimaa tähän koronakurimukseen!

Eilen oli isännän pikkuserkun syntymäpäivä. Olin muistanut sen kyllä ja korttikin odotteli postitusta, mutta minäpä tietysti hukkasin elämästäni yhden viikon… jotenkin en tajunnut taas, miten nopeasti aika kului ja perjantai-iltana havaitsin, että oli jo 12.3. No, ei siinä mitään korttia enää maanantaiksi perille saa! - Muistan, kun vuosia sitten  kiusattiin yhtä työkaveria, rakkaudella tosin, että hän on varsinainen lahopää. Jostain syystä tuijottelin sitten hetken peiliin ja kuiskasin itselleni : ”Hemmetin lahopää!” -  Mihin tämä johtaa, jos kaikki muukin muuttuu tällaiseksi vähän sinne päin touhuksi?!!

Yritän nyt muistaa, että ihan pian on pääsiäinen! Eli ne 4 korttia, jotka olen ajatellut lähettää, odottavat kirjoituspöydällä, että kirjoitan ja postitan ne viikon lopulla.

Tarkemmin asiaa ajatellen, mitä sillä oikeastaan on väliä, muistanko vaiko en, kun posti kuitenkin vie tai tuo kortit ihan oman aikataulunsa mukaan. Sitä paitsi joskus siitä, että joku kortti tulee väärään aikaan on itsellänikin hauskoja muistoja...Sain vuosia sitten yhdeltä kurssikaverilta jouluna pääsiäiskortin. Hän kirjoitti: Tiedän, että odotit joulukorttia, mutta kun minulla oli vielä tämä pääsiäiskorttikin lähettämättä, ajattelin nyt toivottaa sinulle hyvää Pääsiäistä hyvissä ajoin. Ehkä sitten pääsiäisen aikoihin saat joulukortin...kuka tietää...