11. touko, 2021

Mitä sinä tiedät minun tuskastani?

Viime sunnuntaina vietettiin taas kerran äitienpäivää. Nyt on korona sotkenut juhlintaa jo toisen kerran, mutta  ihan samaa kaava tuo kaikki noudattaa vuodesta toiseen…” Äiti, olet rakas… Äiti, olet paras… Äiti, kaipaan sinua aina…”  Presidentti muistaa joka äitienpäivä etenkin ison lapsilauman kasvattaneita äitejä kunniamerkein… lapset piirtelevät kortteja ja askartelevat kaikkea kivaa ja poimivat äidille valkovuokkoja… isät tuovat äidille aamiaisen sänkyyn….

Ihan yhtä varmasti, kuin nuo edelliset asiat, joka ikinen äitienpäivä toistuu mediassa myös kirjoittelu siitä, miten raskas taakka lapsettomuus on naiselle. Aina löytyy haastateltavia, jotka tippa silmässä kertovat, miten lapsettomuus on vaikuttanut heidän  itsetuntoonsa ja toiset kokevat, etteivät ole oikein edes naisia. Koko elämä on pilalla… - Miten niin pilalla? Senkö takia, ettei elämä kuljekaan omien toiveiden mukaan? Kuinka monen muun elämä ei kulje suunnitelmien mukaan? - Väitän, että valtaosa joutuu tekemään suunnan muutoksia tai hyväksymään asioita, joita ei ollut suunnitellut omaan elämäänsä. Lapsettomuus on vain yksi asia elämässä.

Mietin näitä asioita sunnuntaina, kun kaikenmaailman kummalliset asiat sotkivat  oman ohjelmani täysin. Ja olin ihan paniikkitunnelmissa kun  oma juhlintani uhkasi kaatua kokonaan siihen, että näillä main ei missään kaupassa ollut tippaakaan kermaa ja kakku jääkaapissa odotti täytteitä ja koristelua.  - Nauratti, kun tajusin, miten pienestä asiasta olin muodostamassa itselleni pahaa mieltä ja huonoa tuulta!

Viime aikoina ole muutenkin miettinyt omaa suhtautumistani äitiyteen. Äiti on aina äiti, jonka sydämessä lapset ja lapsenlapset ovat aina etusijalla. Mutta kun katsoo nykyihmisiä, niin aika paljon pitäisi avata silmiään myös sille, että vanhemmat eivät enää merkitse lapsille ja lapsenlapsille ollenkaan samoja asioita kuin ennen. Korona-aika on vielä korostanut tätä muutosta, jossa oma minä ja sen tarpeet ovat selviä ykkösiä, jos valita pitää. Pitäisikö meidän äitien ja isienkin ruveta katsomaan asioissa ensin omia asioitamme ja sitten vasta sitä jälkikasvua?

 

- Oma suhteeni äitiin oli monestakin syystä ongelmallinen, enkä ole kokenut häntä äitinä oikeastaan ihan varhaista lapsuutta lukuun ottamatta, koska jouduin ottamaan vastuun hänestä ja itsestäni jo 9-vuotiaana äidin sairastuttua. Ei siihen aikaan auttanut kuin yrittää tulla toimeen… tässä kohtaa ajatukset suuntautuivat siihen, että jos naiselle lapsettomuus on iso tragedia, niin vammaisuuskin voi olla iso tragedia, tai joku sairaus, joka ei näy päälle päin, mutta rajoittaa ihmisen elämää todella paljon. .. Kaikissa näissä tilanteissahan on kuitenkin lopulta kysymys siitä, että elämä ei kuljekaan odotetulla tavalla, vaan tuo mukanaan isoja yllätyksiä, joiden kanssa on vaan jotenkin selvittävä. Lapsettomat kertovat, miten ikävää on, kun ihmiset kyselevät miksi ei ole hankittu lapsia… se sattuu. Mutta ihan samalla tavalla  lihavaan tai todella laihaan ihmiseen sattuu, kun hänelle huomautetaan tällaisesta henkilökohtaisesta ominaisuudesta ja hänet leimataan  vielä tyhmäksi tai  annetaan ruokailuohjeita… Miksi meidän on niin vaikea nähdä toisen ongelmaa, kipua ja tuskaa ja hyväksyä sitä, että jokainen on omanlaisensa, jokaisella on matkan varrella vastoinkäymisiä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän, mutta olemme silti ihmisinä yhdenvertaisia.  Harva ihminen pystyy kulkemaan koko elämänsä pelkkiä onnellisia, ennakkoon suunniteltuja polkuja pitkin. Kaikki nämä ihmiset, rammat ja raihnaiset, epämuodostuneet, yksinkertaiset ja tyhmät… erilaiset ihmiset tahtoisivat olla hyväksyttyjä ja onnistujia, ei niitä väheksyttyjä ja toisen luokan kansalaisia. Mikä tässä on niin vaikeaa?!

No, ehkä nurkan takana oleva lämmin  kevätsää auttaa minuakin löytämään vähän valoisamman kuvakulman näihin ihmisten  tuntemuksiin. Toivotaan niin.