3. elo, 2021

Embo

”Hei, olisin kiinnostunut tilaamaan maalatun koristekiven edesmenneestä koirastamme. ..” näin alkoi noin kuukausi sitten sähköpostiini tupsahtanut viesti. En tuntenut lähettäjää ja katsoin uteliaana liitetiedoston kuvia, joissa oli  valkoinen Lambimainoksen lampaan näköinen pieni koira, Embo, Bichon Frishé.  Söpö. Ihan  syötävän söpö koiruus, mutta pikkuisen enemmän haluaisin koirasta tietää, muuten sen maalaaminen tulisi olemaan tuskaa. En nimittäin usko, että pystyisin tekemän kiveen muuta kuin kuvan, jos en jollain tasolla tunne koiran luonnetta, jonka jälkeen kuvan voi saada ”elämään”. Saada silmiin juuri kyseiselle koiralle ominaisen ilmeen ...ikään kuin sielun. Päätin siis vastata viestiin sarjalla lisäkysymyksiä, joiden avulla saisin kartoitettua koiran luonteesta oleellisen. Lähettelimme muutaman päivän aikana viestejä toisillemme ja lopulta olin valmis ottamaan tilaustyön vastaan. Sovimme, että se valmistuisi viimeistään elokuun alkupuoliskolla. Tuollaisessa tilaustyössä eteen tulee aina ensimmäisenä se, että löytyykö minulta työhön sopivaa kiveä, vai joudunko kiertelemään maanrakennusliikkeissä yms. Etsimässä sopivaa kiveä. Tällä kerralla oli onnea ja löysin sopivan kiven omista varastoistani ja pääsin työstämään tilausta aika pian ja työ eteni aika hyvin pienen hapuilun jälkeen ja se valmistui noin viikon päästä tilauksesta. Tai valmistui ja valmistui...sanotaan, että maalaus oli valmis  silloin, mutta sen jälkeenhän se vaatii kuivumisaikaa ja loppukäsittelyn niin, että se kestäisi mahdollisimman kauan  myös vaativammissa ulkoilmaolosuhteissa. Siihen on varattava aikaa aina vähintään 2 viikkoa, joten aikataulukin piti hyvin ja tilaaja pääsisi hakemaan sen mainiosti ennen elokuun puolta väliä…

Lauantaina puhelin soi. En tuntenut numeroa ja mietin hetken, vastaanko vaiko jätän vastaamatta. Viimeaikoina taas kaiken maailman kaupustelijat ovat olleet liian usein outojen  numeroiden takana. Vastasin nyt kuitenkin. Minulle täysin tuntematon nimi naisella, joka oli linjan toisessa päässä ja melkein jo aloitin sanomaan, että minulla on suoramarkkinointikielto… kun nainen sanoi ” Olen Embon emäntä, tyttäreni on tilannut sinulta koristekiven, joka on kuulemma valmis noudettavaksi. Olemme tulossa pelaamaan Golfia Talmaan ja samalla kun käännyimme tälle tielle, tajusin, että tyttäreni kertoi sinun asuvan Talmassa. Olisiko mitenkään mahdollista, että hakisin Embon kotiin nyt heti, jos ei siitä ole liikaa vaivaa, kun näin yllättäen soitan ?”  No eihän siitä sen ihmeempää vaivaa olisi. Annoin ajo-ohjeen ja lupasin mennä aitalle vastaan antamaan sen kiven hänelle.

Kun sitten mentiin aittaan ja hän näki kiven, hän alkoi itkemään. Hän tuijotti vaan kiveä ja huokasi, että se on niin ihana. Se on ihan Embo. Anteeksi, etten voi olla itkemättä, mutta tämä on niin onnistunut työ, etten voi itkulle mitään. Tunsin olotilani pikkuisen hankalaksi. Ymmärrän, että kun on menettänyt koiran, se ei ole pikku juttu. Olen itse kävellyt silmät punaisina ja turvoksissa aikoinaan kaksi viikkoa, kun edellinen koiramme muutti sateenkaarisillan taakse, joten tiedän, mitä se on. Mutta olin ymmärtänyt, että tämän perheenjäsenen poismeno ei nyt ihan eilen ollut tapahtunut, joten  en osannut odottaa noin voimakasta reaktiota tässä vaiheessa.

Juteltiin siinä sitten kaikenlaista muutakin ja hän oli hyvin ihastunut paitsi paikkaan, myös aittaani ja  sanoi, että jos tiedän tai kuulen jostain sopivasta tontista täälläpäin, he voisivat olla kiinnostuneita ostamaan sen.

Miehensä kantoi Embon autoon ja annoin rouvalle vielä viimekäden ohjeita sen talvisäilytyksestä ja sitten hän kysyi, mitä olimme sopineet tyttären kanssa maksusta. Kerroin ja rouva ojensi minulle melkein kaksinkertaisen summan ja sanoi, että hän haluaa maksaa vähän enemmän, koska työ on todella hyvä ja onnistunut. Siinä minä sitten seisoin taas hämmentyneenä keskellä aittaani…. Eihän tän päivänä kukaan halua maksaa mistään mitään, saati sitten jostain koristekivestä! Eihän tänä päivänä tauluistakaan saa edes kehysten hintaa, jos niitä rupeaisi kaupittelemaan! Olen seuraillut Facessa taulukirppistä, jossa myydään matrikkelitaiteilijoidenkin töitä muutamalla kympillä… Näköjään ihmeiden aika ei ole ohi!  Kysyin sitten vielä jossain vaiheessa, mistä he olivat saaneet yhteystietoni, kun en juurikaan harrastustani ole mainostanut. Hän kertoi, että tytär oli netissä huomannut jonkun tekemäni kuvan ja pääsi sitä kautta kotisivuni jäljille ja otti yhteyttä.—Kieltämättä tämä kaikki tapahtui taas niin oikeaan aikaan kuin ikinä, sillä tämän työn ansiosta pääsin taas takaisin tämän rakkaan  harrastukseni pariin reilun vuoden sairastelutauon jälkeen… taas yksi asia lisää elämän syrjässä roikkumiseen…   Voin siis olla  monestakin syystä kiitollinen tälle tuntemattomalle  perheelle…

Ja ihan turha on väittää, etteikö ihmiselle tee hyvää joskus saada kehumisia tekemisistään. Vaikka sanotaan, että kissa se kiitoksella elää, niin sen verran turhamainen varmasti jokainen on, että kun joku antaa odottamatta jotain todella hyvää palautetta, niin kyllä siinä mieli piristyy ja itsetunto saa yhden tukikepin lisää!

 

Lauantai oli muutenkin aika piristävä päivä: poika poikkesi yllättäen  aamusella ja tyttö toi illan suussa mökillä pesemänsä mattoni takaisin ja aulaan levisi hetkessä mäntynestesaippuan vieno tuoksu ja oli tietysti heti pakko saada puhtaat matot lattialle ja yksi pitkä eteisen vaihtomatto varastoon, odottamaan joulua…

En tiedä, mikä asia nyt sitten eniten piristi, mutta lähdettiin sitten illalla vielä ihan ex-tempore ajamaan mökille. Ja siellä siten sunnuntai-aamuna tapahtui taas jotain jännää!

Oltiin juuri ja juuri herätty ja koiruus alkoi tuijottaa ulos olohuoneen ikkunasta kohti laituria. En nähnyt siellä mitään erikoista ja ihmettelin, mitä koira siellä voi nähdä niin kiinnostavaa, ettei hetkeksikään katse herpaannu. Koira vaihtoi välillä ikkunaruutua, mutta katse oli koko ajan tiukasti rannassa, laiturin vieressä. Lopulta isäntä totesi, että ”no mene katsomaan, mitä siellä on!” ja päästi koiran pihalle. Alkoi hillitön takaa-ajo, joka johti siihen, että jotain meni vauhdilla puuhun. En ehtinyt nähdä tarkasti, mikä se oli, mutta vauhti oli kurja ja koira jäi puun alle tuijottamaan ylöspäin. Kutsuin koiraa, ei mitään reaktiota. Lopulta piti ottaa käyttöön jo vihainen komento: ” Heti tänne!”, jonka jälkeen koira hyvin, hyvin vastentahtoisesti alkoi taakseen vilkuillen siirtyä koti kuistia ja tuli lopulta sisälle vaan jatkaakseen rantaan tuijottelua. Istahdin nojatuoliin ja vilkaisin rantaan. Samalla näin, että nyt puusta tuli joku alas, mutta mikä, siitä ei kyllä ollut mitään varmuutta. Mietin pitkään, mikä se olisi voinut olla... reilusti kissaa suurempi, harmaa ja iso takamuksellinen eläin, Jonka kiipeäminen ylös ja alas oli sanoinkuvaamattoman tarkkaa ja vauhdikasta puuhaa. En keksinyt, mikä se olisi voinut olla ja päätin soittaa metsästystä harrastavalle pojalleni. Pitkän mietinnän ja pohtimisen jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että sen on ollut pakko olla mäyrä! Teki mieleni mennä katsomaan, mikä siellä rannassa lymyili, mutta pahaksi onneksi ulkona satoi kaatamalla, joten en nyt halunnut lähteä katselemaan yhtään mitään  ja kastelemaan itseäni!- Päätin sopia itseni kanssa, että siihen asti, kunnes toisin todistetaan, vierailija on ollut mäyrä. Minä en vaan tiennyt, että mäyrä kiipeilisi puissa!