31. elo, 2021

Sanat eivät riitä...

Olen jo pitkään huomannut pohtivani elämään ja kuolemaan liittyviä asioita ja huomannut se häiritsevän joitain  ihmisiä aika paljonkin ja silti olen jatkanut näitä pohdiskeluja, kun niin haluaisin, että jokainen olisi omalta osaltaan selvittänyt asian itselleen niin, että kun se hetki tulee, hän on valmis.

Tänään minulta loppuivat sanat.  Eli törmäsin asiaan, jota en ole oikeastaan mitenkään käsitellyt. Ei ole ollut tarvetta. Onneksi.. Hyvä ystäväni menetti tänään nuorimman lapsensa. Aikuinen mies toki, mutta äidille lapsi on aina lapsi. Ja jotenkin luontainen järjestys jokaisen mielestä on se, että lapset hyvästelevät viimeiselle matkalle äitiään, isäänsä ja joskus sisaruksiaan, mutta se, että äiti joutuu jättämään omalle lapselleen jäähyväiset, on luonnotonta. Tai niin sen helposti ajattelemme.

Kauan sitten lähipiirissä oli vastaava tilanne ja ihmettelin silloin, miten vanhemmat selvisivät tilanteesta takaisin elämään.  Silloin tulkitsin, että samoihin aikoihin ajoittunut toisen lapsen uusi vauva piti näitä uusia isovanhempia elämän syrjässä kiinni ja joskus asiasta heidän kanssaan keskustelinkin. Olivat samaa mieltä. Uusi elämä antoi toivoa kuitenkin siihen suunnattomaan epätoivoon ja tyhjyyteen, minkä oman lapsen kuolema oli aiheuttanut.

Toinen samankaltainen tapaus sattui työtoverilleni, jonka mies oli kuollut ennen eläkeikää sydänkohtaukseen ja jonka poika kuoli alle kolmekymppisenä niin ikään sydänkohtaukseen. Hänen avukseen tuli luja usko . Olihan hän lähetyssaarnaajan tytär. Olin silloin itse kovin nuori, enkä oikein jaksanut käsittää, miten tyynesti tämä äiti asian otti. Hän totesi minulle vaan, että Jumala antaa ja Jumala ottaa. Kaikella on aikansa ja kaikella on tarkoituksensa. Minä sain kuitenkin kokea äitiyden ja nähdä poikani varttuvan hienoksi mieheksi. Siitä pitää olla kiitollinen.—Mietin silloin monta kertaa, miten joku voi olla noin rationaalinen tilanteessa, joka minun ajatusmaailmassani oli lähinnä maailmanloppuun rinnastettava asia.

Nyt kun asioita aloin ajatella, niin onhan vastaavia tilanteita ollut sentään aika monella tutulla ja ystävällä… Useimmiten kuitenkin suremaan jäänyt äiti tai isä on ollut  itse jo aika iäkäs, päälle 80v. Silloin jotenkin alkaa ymmärtää, että häntä parikymmentä vuotta nuorempi lapsensa voikin kuolla ennen vanhempiaan, mutta kun ”Lapsi” on 45v ja elämänsä kunnossa, niin kuin oletamme, jos ei tiedossa ole sairauksia ...silloin se tuntuu jotenkin niin väärältä…  No, niin kuin kerroin, en löytänyt yhtään järkevää sanaa lohduttamisesta puhumattakaan. Kyyneleet valuivat valtoimenaan yöpuvulleni, mikään nenäliina ei riittänyt kuivaamaan sitä virtaa, eikä siitä tahtonut tulla loppua ollenkaan. Sain aikaiseksi vaan kovin sekavan viestin joka lähti eetteriin ennen kuin ehdin edes tarkistaa sen kieliasua… mitä väliä silläkään tässä tilanteessa olisi!

Yritin ajatella, miten tuollaisesta tilanteesta voisi jotenkin selvitä… Meri! Se on jotenkin kaiken synty ja kehto. Sitä voisi katsella tuntitolkulla ja ajatella asioita laidasta laitaan…. Merta olen itsekin tuijotellut aika paljon, kun on ollut vaikeita hetkiä elämässä. Siinä on samaan aikaan voimaa ja rauhaa, äärettömyyttä ja pysyvyyttä. Merta voisi verrata koko elämään… siihen mahtuu kaikki…

Jollekin toiselle, joku muu asia voi tuoda avun… tärkeää on vaan se, että jokainen löytäisi oman tapansa toimia silloin kun elämä tuo tullessaan odottamattomia, ikäviä asioita.  Koska niitä jokaisen elämään kuitenkin tulla tupsahtelee, haluamme  tai emme.

Me kaikki tietysti toivomme, ettei vastaavanlainen suru ikinä kohtaisi meitä, mutta nyt toivon, että Sinä, joka juuri olet tämän tiistaikirjeen lukenut, lähetät tälle ystävälleni lämpimän ajatuksen antamaan voimaa ja valoa juuri nyt kovin synkkänä näyttäytyvään elämään niin, että  aikaa myöten suru väistyisi sivummalle ja ilo ja positiivisuus valtaisi takaisin oman paikkansa!