5. loka, 2021

Maailma ja me

Nyt kun hiljalleen koronarajoituksia aletaan purkaa ja elämä palautuu taas omiin uomiinsa (Palautuuko tosiaan?!), on toivottavaa, että edes osa ihmisten ahdistuksesta häviää tuhkana tuuleen. Vaikka olenkin yleisellä tasolla perusluonteeltani optimisti, en kuitenkaan jaksa uskoa, että edessä olisi mitenkään ruusuinen tulevaisuus. Kaikki merkit viittaavat ihan päinvastaiseen!  Tämän tästä vannon itselleni, etten puutu enää politiikkaan, enkä ota kantaa, mutta se on näköjään yhtä pitävä lupaus, kun alkoholistin väte, ettei enää koskaan känniä!

Tämä tuli taas selvästi esiin, kun sain tuntuvan lisäannoksen adrenaliinia vereeni pelkästään siitä, että Ohisalon vanhempainvapaan sijaiseksi valttiin Suomela. Juuri ja juuri aikuiseksi lukeutuva, 27v  nainen. Onneksi ei nyt sentään ministeriksi valittu!  Minulle ei tietenkään millään tavalla kuulu vihreiden sisäiset valinnat, mutta kun se porukka on kokonaisuudessaan niin hirveän ideologista, etteivät näe petsää puilta, eivätkä yleisesti ottaen ymmärrä raadollisesta elämästä yhtään mitään, niin tiedossa on hyvin heppoista politiikkaa, jossa arki ja todellisuus ovat niin kaukana , ettei niistä voi puhua saman päivänä, saati sitten elää niiden ideologisten normien mukaan! Olen ennenkin sanonut, että kaikkiin julkisiin viranomais-, ministerin tai muun isomman johtajan saappaisiin astumiselle pitäisi asettaa ikärajoja ja kokemusvaatimuksia, että kaikille tärkeistä asioista olisi edes teoriassa mahdollista saada kansaa ja liike-elämää palvelevia ratkaisuja, eikä vaan poliitikkojen taskun pohjalle seteleitä tai osakkeita. Tällaisia rajoja voisivat olla esimekiksi se, että ensimmäisen kauden kansanedustajaa ei pitäisi voida valita mihinkään ministeripestiin.

Koko pandemian ajan on ihmetelty hallituksen reipasta velanottoa ja ennen kaikkea sitä, että miten budjettia aletaan vääntää tasapainoisemmaksi. Kansa on kaiken aikaa tiennyt, että hinnat, maksut ja verot tulevat nousemaan kestämättömiksi, JA ainakin tällaiset ikäihmiset, jotka ovat eläneen jo monenlaisia kriisejä, ovat osanneet odottaa tiukkoja aikoja… ja niinhän siinä nyt näyttää käyvän: bensan hinta pomppasi jo ja nyt kuulemma sähkön hinta kipuaa taivaisiin ja ruokakin kallistuu tuntuvasti. Ei kuitenkaan tuottajan tilipussiin tule lisää rahaa, vaan kokonaan muualle! Kaiken huipuksi luin artikkelin, jossa väitettiin, että eläkeläisten  taloudellinen tilanne ei ole kiristynyt! - mistähän nekin haastattelut on tehty? Minä olen parin viimeisen viikon aikana keskustellut useammankin eläkeläisen kanssa ja kaikilla on ollut yhteinen huoli: ” Miten ihmeessä me selvitään hintojen noususta, kun nytkään ei rahat riitä!” on ollut ihan jokaisen huoli. Ja sama huoli painaa itseänikin.  Kuun vaihteessa, kun makselin laskuja, koin taas hyvin konkreettisesti sen, kun eläkkeelle jäädessäni laskeskelin eläkkeen riittävyyttä, ennustin tilanteen olevan suht hyvä noin kymmenen vuotta, mutta sen jälkeen, jos elämää vielä riittää, alkaakin tehdä tiukkaa. Nyt olen ollut pois työstä  15 vuotta ja eläke ei enää riitä kattamaan pakollisia menoja. Hintojen nousun lisäksi pitää muistaa, ettei eläkkeisiin ole aikoihin tullut mitään kunnon korotuksia, muutama euro/ vuosi, ja senkin verojen nousu on syönyt jo ennen kuin se on ehtinyt edes lompakkoon asti! Lisäksi iän karttuessa sairaudet syövät tulotasoa lääke– ja lääkärikuluina lähes kaikilla. Eli pääomaa syödään näillä näkymin siihen saakka kun jotain on syötävissä.  Olin kuvitellut, että voisin edes jossain kohdassa vähän auttaa lasten ja lastenlasten  elämää, mutta huomaan, että se ei ole näillä tuloilla mahdollista. Hyvä kun saadaan oma elämämme pyörimään ilman, että lasten pitää tulla apuun!

Siitä tuli mieleeni, että olisi aika alkaa pohtimaan asioita vähän toisenlaisestakin perspektiivistä:  Minun ikäluokkani on kasvatettu siihen, että lapsista ja vanhemmista pidetään huolta. Se on jokaisen kunnia-asia.  Tämäkin asia on kokenut täydellisen muutoksen: nyt pidetään huoli korkeintaan omista asioista ja osa niistäkin hoidatetaan kunnalla, kelalla ja ties millä instanssilla erilaisten tukien muodossa. Lapsista huolta kantavat  päiväkoti, koulu ja erilaiset viranomaiset, jos ja kun ongelmia ilmenee. Vanhukset hoitakoot itse itsensä, tai sitten yhteiskunta hoitaa… Melkein kaikki ystävät ja tuttavat ovat kertoneet, etteivät saa minkäänlaista apua arjen ongelmiin lapsiltaan, tai jos saavat, se on hyvin satunnaista ja  vähäistä. Monilla on erityisongelmana asioiden hoitaminen digitaalimaailmassa. Seuraava ongelma on fyysistä jaksamista vaativat kotityöt ja näiden lisäksi osa kokee elämänpiirinsä niin kapeaksi, että taantuvat ja erakoituvat, kun ei ole ketään, jonka kanssa edes puhuisi.—Eikö tämä täytä jo heitteille jättämisen kriteerit?!

Niin paljon olen lukenut otsikoita, jossa perätään aika syyttävään sävyyn," Minkälaisen maailman jätämme lapsillemme?  Minä haluaisin kysyä: "Minkälaiset lapset me jätämme maailmalle?!"

Jos mitään radikaalia ei tehdä, tänne jää päiväkodissa, koulussa ja työpaikoilla ilmastomuutokseen, erilaisiin luonnon katastrofeihin jne aivopestyt ihmiset, joiden oma ajattelu on ohjattu noudattamaan vain sallittuja polkuja, ei itsenäiseen ajatteluun, joka kuitenkin on luonnonhistoriallisesti katsoen ollut aina se asia, joka on auttanut ihmistä selviämään muuttuvasta maailmasta…

Minä voin olla tyytyväinen siihen, että omat lapseni osaavat käyttää järkeään ja tulevat sen avulla selviämään elämässään.  Minkälaisia lapsia sinä jätät maailmalle perinnöksi?