12. loka, 2021

Anna aivoille lepotauko!

Viikonloppuna, tarkemmin sanoen lauantaina, minulla oli aivojen huoltopäivä.

Edellisenä päivänä olin huollattanut auton ja nyt oli vuorossa minun oman keskusyksikköni huolto. Toteutin sen tällä kertaa yhdessä tyttäreni kanssa. Meillä on jo pitempään molemmilla ollut se tilanne, että aivojen työmäärä on alkanut olla tapissaan ja se ilmenee sitten erilaisina vaivoina arjessa: ei saa nukuttua, asiat vaan pyörii mielessä, siellä täällä on särkyjä ja kolotusta, päätä särkee tai maha on sekaisin… kaikenlaista harmia.  Ja asioiden näkeminen positiiviselta kantilta alkaa takkuamaan ja tuntuu, että aina on vaan jotain ikävää menossa, eikä mitään mukavaa… Tällaisessa tilanteessa pitää itse reagoida, ja antaa aivoille lepopäivä! Sen ole oppinut jo kauan sitten.

Hain siis tyttäreni lauantai-aamuna mukaani … meillä oli toki pari pientä tehtävää, jotka hoitaisimme samalla, kun sillä suunnalla liikutaan… Ensimmäinen pysähdys oli jo Kalasatamassa. Tyttö kävi hakemassa Lidlistä minulle legginsit, jollaiset oli ostanut itselleen edellisenä päivänä.— L-kokoa! Totesin heti, että ei noi mulle mene. Hän oli toista mieltä. No, tappio olisi vain 9,90 e.! Matka jatkui, kohti Pukaron Paronia, jossa oli tarkoitus pysähtyä soittamaan ensimmäiseen määränpäähämme, Kouvolaan, että tulossa ollaan ja samalla saimme navigaattorin ohjelmoitua, koska meistä kummallakaan ei ollut hajuakaan siitä, missä määränpäämme Kouvolasa sijaitsisi.  Ajomatkan aikana juteltiin niitä näitä, asiaa ja asian vierestä ja tyttö tiiraili  ahkerasti taivaalle, kun muuttolintuja oli liikkeellä todella paljon.  Kiinnostus lintuihin ja valokuvaamiseen on  yksi meitä yhdistävä tekijä. Ja minä en tietenkään ajaessani lintuja ehtinyt katselemaan, mutta tunsin hyvää mieltä siitä, että tyttö sai ihan rauhassa etsiä taivaalta milloin joutsenia, milloin hanhia, jota tuntuikin olevan liikenteessä satoja, ellei tuhansia. Kuutostien jatkuvasti vaihtuvat nopeusrajoitukset uusine, hienoine tutkatolppineen on ikävääkin ikävämpi tie ajaa. Pyrin yleensä ajamaan ihan kunnolla, rajoituksia noudattaen, mutta sillä tiellä se tarkoittaa sitä, että  kaikki muu havainnointi on mahdotonta, kun kaiken aikaa pitää vaan kytätä nopeusmittaria, ettei vaan nopeus mene muutamaa kilometriä yli sallitun. Kaiken lisäksi nuo tolpat eivät edes välähdä, jos nappaavat kuvan!  Ainakin yhdessä kohdassa nopeuteni näytti 84km/h, eli siis lievää ylinopeutta, vaikka miten yritin  ajaa siivosti. Perästä kuuluu, oliko siitä jotain seuraamusta. Onneksi ei tätä tietä pitkin tarvitse usein ajaa!

Kouvolassa hoidettiin parin soittimen vienti jollekin keräilijälle ja jatkettiin matkaa kohti Kausalaa. Mietin siinä matkalla, että ei ole Kouvola vuosien aikana muuttunut tippaakaan, ellei tyhjentyneitä liikehuoneistoja oteta lukuun.— On tainnut loputkin yrittämishalut ja -mahdollisuudet sieltä kadota koronan myötä. Surullista.

Kausalassa mentiin ensimmäiseksi Maatilatorille. Se on aina ollut yksi Iitin mielenkiintoisista paikoista. On kiva katsoa, mitä kaikkea paikalliset ovat keksineet sinne tuoda myytäväksi. Leivonnaiset ja ruoka on tietysti osa hyvää valikoimaa, mutta kun itsekin harrastan kaikenlaista muuta puuhastelua, tykkään aina katsella myös  erilaisia käden taitoja vaativia töitä. Tällä kertaa mukaan ei tarttunut muuta kuin kaksi hillomunkkia ja muutama kristallipulla kotiin tuotavaksi. Ne kädentaitotuotteet oli hinnoiteltu ihan järkyttävän  hintaisiksi. Ei minun kannata yhdestä tuotteesta kolminkertaista hintaa maksaa, normaalikauppojen hintoihin verrattuna. Varsinkin, kun useimpia juttuja pystyn halutessani tekemään itsekin!

Pettyneinä lähdimme sitten Matkakeitaalle syömään. Koska tämä minun masuni on nyt muutenkin ollut hiukan hankala, en halunnut kiusata sitä sillä, että antaisin sille ruokaa vasta illalla kotona. Parempi, kun söisin jotain  sopivaa jo iltapäivällä.

Tyttö halusi syödä kebabhampurilaisen, siis pita-leipään rakennetun  sellaisen. Minä otin ruokani seisovasta pöydästä ja sain tarvittavan määrän hyvää syötävää melkein yksinomaan salaattipöydästä, joka oli todella minun makuni mukainen. Ihmetystä aiheutti ainoastaan se, että heidän kassasysteeminsä on jotenkin sanoisinko leväperäinen. Väitän, että jos en olisi maksanut ruokaani, kukaan ei olin perään kysellyt ja olisin ihan hyvin voinut poistua maksamatta senttiäkään herkullisesta lounaasta!

Matkakeitaalta jatkoimme hautausmaalle. Siellä lepää äidinpuolen sukulaisia  useamman sukupolven ajalta ja joka kerran siellä käydessäni mietin, miten erilaisia ja hurjiakin kohtaloita siellä olevat ovat kokeneet eläessään.  Tyttö teki siellä mielenkiintoisen havainnon: kymmenestä vainajasta vain yksi on kuollut kesällä! Hmm.  Sitä en ollut koskaan huomannut!

Kun hauta oli laitettu talviuneen päätettiin vielä poiketa kurkistamassa sukulaisia, jotka olivat mökillä viikonloppua viettämässä siinä reilun kahdenkymmenen kilometrin päässä. Sen verran harvoin on siellä mökillä käyty, että saivat antaa vähän opastusta puhelimessa, että löydettiin oikea kuusi ja kivi, mistä tie heille kääntyi. Mökki sijaitsee melkein erämaajärven rannassa ja pakko on myöntää, että parituntinen siellä rupatellen, kahvia hörppien ja järven peilityyntä pintaa tuijotellen saivat aikaan monenlaisia sielunliikahduksia ja sisäistä rauhaa tuntui virtaavan itseenikin ihan reippaasti. Jo tässä vaiheessa huomasin, että aivolepo oli tehnyt tehtävänsä, ja paluumatkalla tuttua tietä tullessa juttelimme siitä, että tällainen ”äiti-tytärpäivä” pitäisi ottaa tavaksi, esim. kerran kuussa. Ilman varsinaista asia ohjelmaa, vain kiireetöntä yhdessä olemista ja  rupattelua mistä milloinkin… rentoutumista ja ajatusten virtaa… - Ai että teki hyvää. Sielulle ja mielelle. Ja yölläkin nukutti kuin pientä possua! - Niin, ja sain ne legginsit kiskottua päälleni. Tyttö oli oikeassa! Miten se nyt olikaan… onko muna kanaa viisaampi…?

Etelän syyslomaviikko on alkanut ja moni perhe pitää silloin lomaa samaan aikaan lasten kanssa. Antakaahan samalla aivoille lepoa! Nyt siihen on hyvä tilaisuus!