19. loka, 2021

Luopumisen tuska ja sen seuraukset

Moni on jo armaan kyllästynyt näihin minun tavaran paljousongelmiini, mutta kun se on pullahtaa jatkuvasti esiin milloin mistäkin kaapista, laatikosta tai vintin ja varaston perukoista, siitä ei oikein osaa olla hiljaakaan ja tietysti sitten toisaalta tällä jatkuvalla asiasta puhumisella on tarkoituksena myös bongata mahdollisesti joku, joka tarvitsee minulle ylimääräiseksi tullutta esinettä ja silloinhan tulee ainakin kaksi ihmistä iloiseksi puhumattakaan siitä, että jos tavarat osaisivat puhua, voisi uuden kodin saaneet esineetkin hihkua riemusta, kun välttävät kaatopaikan  tunkkaisen  unohduksen.

Vastikään pääsin eroon hurjasta määrästä isoksi jääneitä vaatteitani ja nyt pitää ruveta tekemään töitä sen eteen, että Aarreaitan tavaroista osa löytäisi  uuden ympäristön.  Ei tämä ite-taiteilijan elämäkään mitään ruusuilla tanssimista ole. Tänä päivänä, kun nimekkäidenkään tekijöiden tuotanto ei mene kaupaksi. Ja  kun on koko ikänsä harrastuksenaan maalannut pääosin tauluja, tuntuu pahalta heittää osa elämäntyöstään roskikseen… ajattele, vanhimmat maalaukseni ovat  jo yli viisikymmentä vuotta sitten tehtyjä! - Johan niitä voi kutsua antiikiksi!  Silloin, kun terveyteni petti, ajattelin aika usein kuolemaa ja sitä, mitä jätän jälkeeni ja viimeistään siinä vaiheessa iski melkein paniikki niiden taulujen kanssa. Lapsille jäisi ihan kohtuuton urakka… kuulin sitten , vai luinko jostain, että joku  vähän vastaavassa tilanteessa ollut ihminen oli ratkaissut asian niin, että oli jälkisäädökseensä pistänyt kohdan, jossa kertoi, että hänen hautajaisistaan lähtevä saattoväki saisi jokainen ottaa itselleen hänen kotoaan yhden esineen, muistoksi hänestä .—Aika hieno ajatus! Makustelin sitä pitkään, mutta jouduin hylkäämän ajatuksen omalta kohdaltani. Arvaatko miksi? -  Siitä yksinkertaisesta syystä, että  olen  kertonut läheisilleni, etten halua mitään isoja peijaisia, vain läheiset… ja niitä nyt ei kovin montaa ole, joten eipä se tavaravuori mihinkään katoaisi! Sitten keksin, että voisinhan  yhtä hyvin eläessänikin antaa pois taulujani ja muutakin  aikojen kuluessa syntynyttä esineistöä… tai sitten voisin tietysti myydä tauluja jollain tosi pienellä  hinnalla, vaikka usein jo pelkät kehykset ovat maksaneet mansikoita… mitä ne siellä varastossa ja aitassakaan ketään hyödyttävät… Tämä ratkaisu  on alkanut tuntua sitä paremmalta, mitä enemmän olen sitä ajatellut. Aitan kuistin lasitus on parhaillaan työn alla ja se varmaan valmistuu lähipäivinä… sen  jälkeen  siinä olisi  vähän lisää tilaa asioiden esille laittoonkin… eli käykääpäs tutkimassa kotisivujeni Ilmaisia töitä tai edullisia töitä osioita, jos vaikka joku työ tuntuisi sellaiselta, että sen haluaisit liitettäväksi muistojen helminauhaan… tai jos löytyy joku työ, joka sopisi vaikka mökillesi… työhuoneeseesi tms.  - No, katsotaan, löytyykö näin kiinnostusta. En nyt tällä aikataululla ehtunyt tietnkään käydä läpi kaikkia töitä, mutta  kyllä tällä alkuun päästään. Ja kun tuo lasitus on valmis, pidetään jonakin viikonloppuna avoimet ovet ja silloin voi tulla itse ja ottaa kaverin mukaan tutkimaan, mitä on tarjolla!

Oikeastaan tämä minun tilanteesi on paradoksaalinen… pakko on aina välillä katsoa peiliin ja nauraa ääneen!  Luovuus tekee nimittäin minulle kepposia vähän väliä, kun keksin jollekin esineelle tai asialle kokonaan toisenlaisen käytön pienen tuunauksen jälkeen. Otetaan esimerkki: Yksi jalkalamppu tuli tiensä päähän. Siinä oli metalliputki pyöreässä ”lautasessa” pystyssä. Putken päässä oli lamppu, jonka valo ohjautui kattoon ”varjostimen” avulla ja toinen pienempi kohdevaloksi suunnattava lamppu. En tiedä, mikä hepuli sille lampulle tuli, mutta se alkoi polttaa lamppuja ja sulakkeita tasaiseen tahtiin ja todettiin, että lampun lähtöhinta oli joku kymppi, sitä ei kannattaisi ruveta korjauttamaan ja siitä maksamaan. Siis kaatikselle! Isäntä sitten purkamaan lamppua osiksi, kun kaatiksella metallit pistetään toiseen paikkaan jne. Minä siinä sivusta katselin purkua ja  kun kattoon suunnatun valon  ”varjostinkupu” oli irrotettu, pyörittelin sitä kädessäni ja totesin, että ei heitetä tätä pois, tästä voisi saada jotain kivaa aikaiseksi!  Ajattelin, että siitä saisi kivan kakkukuvun, kun maalaisi siihen jotain kaunista! Kupu roikkui eteisen pöydälle viikkoja, kun työstin sitä mielessäni. Jossain vaiheessa mukaani tarttui  avaimenperä, jonka oli tarkoitus pysyä vedenpinnalla, eli siinä oli korkista tehty pallo toisessa päässä. Mietin, että siitä saisi siihen kakkukupuun reiän täytteeksi jotain, mistä voisi kupua kätevästi myös nostaa. Lauantaina sitten  kun  lopulta sain aikaiseksi aloittaa parin tilaustyö tekemisen ja kaivoin taas pitkästä aikaa maalit ym. välineet esiin, nappasin työpöydälle jonoon myös sen  kuvun ja avaimenperän… saisin siitä Aitan tuoterepertuaariini jotain ihan uutta! - Vaan kuinkas kävikään?!  Sain sen valmiiksi lauantaina aamuyöllä ja totesin, että tämä jääkin omaan käyttöön!  Nyt sitten mietin, missä kulkee dyykkauksen raja. Päättyykö se tähän, vai johtaako tällaisen ”aarteen” löytyminen siihen, että minusta tulee isona roskisdyykkari, joka käy etsimässä eko-pisteiden laatikoista uusia kakkukupuja? Tai lasilaatikoista mielenkiintoisen näköisiä pulloja, joista voisi tehdä maljakoita tai vaikka lampunjalkoja… Luopuminen jää näköjään joskus  aika näennäiseksi… esineet muuttuvat ja ehkä pienevät, mutta että luopuisi kokonaan, onkin eri juttu!

Käykääpäs nyt sitten tutkimassa näitä kotisivujani, löytyisikö sieltä Sinulle jotain sopivaa...jos ei  nuo varastotaulut ym. vähene, teen jotain radikaalia ja sitten on myöhäistä haluta yhtään mitään...