23. marras, 2021

Miten hoidat ja ylläpidät ystävyyttä?

Nyt kun tätä koronahelvettiä kaikkine rajoituksineen ja eristyksineen on jatkunut jo kaksi vuotta ja uuteen normaaliin pääsy näyttää aina vaan lykkääntyvän kauemmaksi ja kauemmaksi ja olen itsekin tuntenut oloni välillä aika ankeaksi ja yksinäiseksi olen alkanut miettiä, mitä pitäisi asialle tehdä. Sillä tekemättä mitään tilanne vain syvenee ja pahenee ja tulee hetki, jolloin ei enää voikaan tehdä mitään, vaikka miten haluaisi. Kysyn aina välillä itseltäni, mitä toivoisin omien ystävien tekevän. Päällimmäiseksi nousee aina se, että toivoisin heidän soittavan useammin, Vaihtavan kuulumisia ja joistain mieltä askarruttavaista asioista voisi kyllä puhelimessakin jutella, ei kaikkea tarvitse säästää hamaan tulevaisuuteen, mistä mitään emme edes tiedä! Mutta mutta, kun ei se puhelin soi, niin ei soi! Sitten alan kysellä itseltäni, koska itse viimeksi soitin  ystävälle ilma erityistä asiaa, vai soitinko ollenkaan.. No en soittanut… Niin me olemme kulkeutuneet itse kukin hamaan harmauteen ja sitten  loukkaannumme, kun ei se ystäväkään pidä enää yhteyttä! - Miksi pitäisi, kun en minäkään pidä!?  Nämä ajatukset pyörivät päässäni etenkin niinä iltoina kun kirjoittelin joulukortteja.. Nyt on kortit kirjoitettu ja merkitkin jo paikoillaan… ne siis odottavat vaan kuljetusta ystäville. Ensin olin ajatellut pistää kortteihin mukaan pienen joulukirjeen. Sitten tajusin, että sillä voin kertoa vastaanottajalle omista kuulumisistani, mutta en saa hänestä mitään tietoa! Miksi ystävää kiinnostaisi vain kuulla minun tapahtumiani? Kyllä ystävyyteen kuuluu, että minäkin tiedän hänen tilanteensa! Mitä siis pitää tehdä? - No soittaa itse hänelle. Antaa sen verran ajastaan ystävyydelle, että syntyy normaali vuorovaikutustilanne, jossa molemmat ovat läsnä. Ei siihen tarvitse varata kahta tuntia, pienempikin aika riittää virkistämään sekä minua, että ystävää! Joten päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja soittaa  ainakin yhden ystäväpuhelun päivässä! Ennen joulua ehdin tällä menetelmällä kuulla yli kahdenkymmenen ystävä kuulumiset ja  olla edes hetken hänen kanssaan, vaikka emme tapaisi… muutaman  varmasti ehdin tapaamaankin jos haluan… ja minähän haluan! Varaudu siis siihen, että puhelimesi soi silloin kun vähiten sitä odotat!

Vähän samantapaista asiaa sivusimme tänään, kun olimme pienellä kokoonpanolla liikenteessä Heinolassa. Kävimme muiden touhujen lisäksi syömässä ja keskustelu meni  sukupolvien välisiin eroihin. Mukana oli kaksi yli seitsemänkymppistä ja yksi alle 60v, jotka kaikki oli kasvatettu siihen, että kaveria autetaan ja nyt me kaikki totesimme, että se on kadonnut luonnonvara nykyihmiselle, joka tekee vain ja ainoastaan häntä itseään hyödyttäviä asioita ja jos kaveri tarvitsee apua jossain asiassa, sitä ehkä kyllä luvataan, mutta toteutus jää vaiheeseen… kas kun juuri nyt on jotain tärkeämpää  tekemistä! - Tuntuuko tutulta?  Mitä se ystävyys oikeastaan tänä päivänä ihmiselle tarkoittaa? Ei kai vaan sitä, että tehdään jotain asiaa yhdessä, jos siitä on minulle jotain konkreettista hyötyä?! Muuten priorisoimme aikamme johonkin muuhun? - Missä vaiheessa tuollainen itsekkyys on ajanut kaiken entisen, hyväksi havaitun ja tarpeellinen toimintamallin ohi? En mitenkään haluaisi myöntää, että tähän on tultu kaiken yltäkylläisyyden ja menestyksen keskellä, mutta siltä tämä nyt kuitenkin näyttää… pitääkö ihmisen oppia kaikki kantapään kautta, eli kokea itse oma voimattomuutensa ja avun tarpeensa, ennen kuin älyää, että kukaan, ei kukaan, tule toimeen kaikissa tilanteissa ilma apua ja tukea?! Pitääkö ihmisten kokea sodan kauhut, luonnonvoimien mahti ja  pandemiat ym. Sairaudet, ennen kuin ymmärretään, että yhteistyö kaikissa asioissa on voimaa, jota on vaikea vastustaa… saati voittaa. 

Toivon, että jokainen pikkuisen tutkiskelisi omaa käyttäytymistään ja jos huomaa siinä aukkoja, korjaa tilanteen ensi tilassa… Tästä on hyvä lähteä rakentamaan vaikka omaa uudenvuoden lupaustaan! - Ota ystävä takaisin omaan elämääsi, iloineen ja murheineen, tukien ja auttaen. Aidosti mukana eläen!