31. touko, 2022

Koti ja kotiseutu

Kävin pikaisesti huhtikuun loppupuolella ns. vanhan mökkimme maisemissa katsomassa minkälainen jäätilanne siellä oli. Sinne vanhalle mökille kun on pakko mennä veneellä, vaikka se ei saari olekaan. No, jäitä oli lahdella vielä ihan kiitettävästi, niin että  kotiin vietäväksi jäi tyttärelle viesti: ei mitään asiaa mökille vappuna! Tässä kuvan kohdalla vesi on jo avoin, ollut kai koko talven, Siitä katsotaan nimittäin Kymijoen alkavan ja virtaus voimalaitoksen ohi on niin kuin valjastetussa koskessa vaan voi olla, kova ja pikkuisen vaarallinenkin.

Mökkimaisemista takaisin tullessa jäätiin kahville edellisen kylän, Vuolenkosken , Rantamestaan. Siellä ei vielä ollut ruuhkaa, joten pöytänsä pääsi valikoimaan ihan mielihalujensa mukaan. Vettä rakastavana, minä tietysti halusin katsella kahvikupposen ja sämpylän ajan vettä ja lapsuudesta asti niin tuttua maisemaa… tässä lahdenpohjukassa minä opettelin uimaan. Vietin kesääni kummitätini luona, joka asui pienen matkan päässä uimarannasta. Uimakouluni päättyi vaan vähän surullisesti: kolmantena uimakoulupäivänä juoksin metsäpolulta suoraan auton eteen ylittäessäni tietä uimakoulun rantaan. No, ei minulle muuten huonosti käynyt, mutta asfaltti-ihottumaa tuli ympäri kroppaa siinä määrin, että kummitäti totesi, ettei sinne uimakouluun voi nyt mätäkuussa noiden ruhjeiden ja rupien kanssa mennä… jouduin opettelemaan uintia sitten myöhemmin itsekseni tukin kanssa. Eikä siinä mitään, hyvin opin. Ja minusta tulikin vesipeto. Vielä lukioaikanakin tein kiitettävän urheilunumeroni uimalla kolmensadan metrin sijasta kolme kilometriä…

Siinä harmaata selkää katsellessani kaikenlaiset muistot valtasivat mielen. Yllättävän paljon niitä putkahteli mieleen, enkä oikein olisi malttanut lähteä sieltä kotimatkalle ollenkaan. Mielessä pyöri vanha laulu: vanha kotiseutuni...on ihmeen hyvä kotiin tulla taas…

Sitten luin jostain jonkun artikkelin siitä, miten kotiseutu vaikuttaa ihmiseen ja jäin miettimään, miten se minuun on vaikuttanut ja vaikuttaa. Mitä enemmän ajattelin, sen selvemmäksi minulle tuli, etten ollut aikaisemmin ajatellut koko asiaa, mutta sen jälkeen, kun jostain kummallisesta  oikusta olin saanut päähäni tehdä tarjouksen siitä Heinolan yhdestä asunnosta ja saanut sen ostettua, olin huomannut, että joka kerta, kun lähestyin Vierumäen Matkakeidasta ja tiesin siitä erkanevan tien vievän sinne lapsuusmaisemiin, tunsin aina tulleeni kotiin. Niin, siis minä, Helsingissä varttunut ja lähes koko ikäni siellä asunut ihminen ,tunsin käsittämätöntä kotiintulon tunnelmaa, tullessani Vierumäelle!  Ja koin Heinolan ikään kuin omana nukkumalähiönäni, josta pääsi kivuttomasti kaikkiin minulle rakkaisiin paikkoihin ja rakkaiden ihmistenkin luo, vaikka suuri osa niistä ihmisistä olikin jo siirtynyt sateenkaaren toiselle puolelle… Ihan omituinen ja hyvin vahva tunnekokemus!

Nyt kun se liki 9 kk kestänyt toinen projektini Heinolassa päättyi, maltan tuskin odottaa, että pääsen oman projektini kimppuun: kunnostamaan meidän kakkos - tai kolmosasuntoa siellä. Se, etten ole Kroisos Pennonen, joka voisi toteuttaa kaikki toiveensa sen asunnon suhteen, ei kuitenkaan estä minua suunnittelemasta pieniä parannuksia, joilla saan siitä meille viihtyisän kodin silloin, kun siellä voimme olla.

En vieläkään tiedä todellista syytä siihen, miksi sen asunnon ostin, mutta ehkä se vuosien kuluessa selviää… kaikellahan on kuitenkin tarkoituksensa!

Se, mistä tuo kotiseututunne syntyy, voisi olla myös mielenkiintoinen aihe selvittää vähän syvemmältä… kun ihan selvästi myös tyttäreni kokee sen meidän vanhan mökin ”kotipesäkseen”… no, kyllähän hän siellä lapsena aika paljon aikaa vietti, mutta niin vietti poikakin. En kuitenkaan hänessä ole huomannut samanlaista ”kotiseuturakkautta” paikkakuntaan, kuin tytöllä on. Hän on kiinnittynyt selvästi enemmän Helsinkiin.—Vai johtuuko se sitten siitä, että mies kokee vahvemmin olevansa sukua isälleen, kuin äidilleen. Vai millä se selittyy?

Muistan, miten aikanaan bestikseni sanoi aina, että hänen kotinsa on siellä, missä on yöpuku ja hammasharja… hän oli kuulemma yhtä kotonaan kaikkialla… en sitä täysin ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä vieläkään. Mutta tämän oudon kotiseututunteen alan hiljalleen ymmärtämään, vaikka en osaa sitä ehkä vieläkään sanoiksi pukea ihan helposti.

No, toistaiseksi olen kuitenkin kotona, Talmassakin. Vai alkaako Talma väistyä? - Toisaalta tämä on jännää ja hauskaakin… olla kuin lastu laineilla ja katsoa, mihin aallot ja tuuli kuljettaa, vai kuljettaako mihinkään.

Toisaalta ole kotiutunut tänne Talmaankin jotenkin vähän niin kuin varkain… ja se, mikä minua täällä viehättää, on tämä kaksikielisyys… sekin siis aiheuttaa jonkinlaista kodikkuutta… koska niin moni minulle rakas sukulainen on kuitenkin ollut kaksikielinen… se on siis jonkinlaista esi-isien kunnioittamista! En minä sitä mitenkään muutenkaan ymmärrä.

Eli tästä nyt tullaankin sitten siihen, että miten meidän kaikkien identiteetti oikeasti muodostuu! - Tuliko yllätyksenä, että tällaista piilovaikuttamista tapahtuu varmaan enemmän kuin osataan arvatakaan? Ne taustat on vaan osattava kaivaa esiin!

No niin, ensi kerralla kun tavataan, eteläänkin jo kesäkuuta!  Ja minä vanhenen taas ! Jokohan sitten voisi  ruveta nuortumaan? Ei muuten, mutta kun mieli on aina vaan se pieni vintiö, joka keksii vaikka sun mitä, eikä millään tahdo itse uskoa, että ulkopuoliset näkevät minut vanhana mummuna, jonka fysiikka alkaa murentua pala palalta ja askel lyhentyä niin, että pian se on ihan töpöttelyä!

Älkää polttako nenänpäätänne auringossa!