7. kesä, 2022

Mummu 75

Mummu 75

Tuossa Lahden motarin kupeessa Vantaalla on K-Rauta 75. Pienen matkan päässä Talmassa on Mummu 75..Yhteistä näille kahdelle on sana ” rauta”. Mummun 75:n osalta sitä ei aina tule ajatelleeksi, mutta tiukan paikan tullen  se sukeltaa esiin joskus yllättävissäkin paikoissa, kuten muutama päivä sitten, kun piti selvitä kymmenessä minuutissa Hakaniemestä Fabianinkadulle täydellisessä liikennekaaoksessa, joka aiheutui raitiovaunujohtojen romahtamisesta maahan. Pitkäsilta oli kokonaan suljettu kaikelta liikenteeltä ja Hämeentieltä, joka on nykyisin ainoastaan julkisen liikenteen ja kevyen liikenteen käytössä, (kiitos vihreiden termiittien) virtasi taukoamaton bussijono entisen postipankin talon eteen. Siinä seisoi tiukassa jonossa ennestään jo toistakymmentä bussia, joten jono ei juurikaan liikkunut. Tähän soppaan mummu 75 kurvasi autonsa ympyrätalon kulman takaa päästäkseen Unioninkadulle ja sieltä Pohjoisespan kautta Fabianinkadulle. Mukana oli  kaksi nuorta, jotka tulivat pelastamaan mummun Kluuvin parkkihalliin ajamisesta ym. mummun mukavuusalueen ulkopuolelle jäävistä koitoksista.

” Mitä himputtia täällä oikein tapahtuu?!  Mikään ei liiku mihinkään ja kaiken lisäksi tuolta rannasta tulevat ovat tukkineet tuon teatterille vievälle kadulle pääsyn pysähtymällä keskelle risteystä!  Idiootit!  ”Kato, mitähän toi punainen auto meinaa… seisooko se kadulla vai jalkakäytävällä, vai pysäköintialueen reunakivillä?!” ” Ei hyvä sylvi, eihän tossa oo mitään järkeä!”  Kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen alkoi hiki tulla otsalle, kun vilkaisu kelloon osoitti, että hammaslääkärillä pitäisi olla jo kymmenen minuutin päästä ja minkäänlaista liikettä ei bussijonoissa näkynyt. Sitten yks kaks yksi bussi alkoi kääntyä liki poikittain kolmelle kaistalle . Hitaasti hivuttautumalla, mutta määrätietoisesti.  ”Miksi ihmeessä toi bussi menee vasemmalle kaistalle, sehän kääntyy torin toisesta reunasta vasemmalle ja tuo on numero 71 jonka kuuluu mennä keskustaan!” Sinne se nyt kuitenkin hiljaa hivuttautui ja sen seurauksena kolme muutakin bussia alkoi siirtyä siihen samaan suuntaan ja Hämeentieltä tulevat bussit täyttivät vapautuneet paikat. Mummu 75 valitsi keskimmäisen kaistan ja tunki autonsa hiljaa hivuttamalla bussien perään yhden bussin nokan edestä… eihän se nyt sentään kehdannut mummua lyttyyn ajaa! Päästiin pikkuisen eteenpäin, vain todetaksemme, että poliisi seisoi keskellä katua ohjaamassa liikennettä sinne torin etelänpuoleiselle reunalle, jota pääsi ajamaan  idän suuntaan!  ” Metallitalon toisesta reunasta pääsee liittymään Siltasaarenkadulle! ”Ei kun sinne!” tuumasi mummu ja luikahti kulman taakse vain todetakseen, että sielläkin oli poliisi lapa pystyssä. Ei auttanut kun ajaa takaisin ja pyrkiä keskustaan sitten uuden sillan kautta.  ”Hitto, tää oikea kaista on väärä, mutta mennään nyt sitä vähänmatkaa, kun se vetää vähän paremmin kun tuo toinen… mä muistan vanhastaan, että nää kaistat käyttäytyy jotenkin epäloogisesti siellä loppu päässä… pitää olla tarkkana  ettei päädy Katajanokalle! No just juu, näinhän se meni! Nyt mun pitää päästä tolle reunakaistalle, etten pääse Nokalle! ”  Milläs tohon nyt sit menet?! Autoja tosi tiukkaan... ” ”Vilkku päälle, käden heilautus ja nokka väkisin bussin eteen! ” Et sinä ainakaan kohteliain kuski ole! Aika härskisti menit väliin.” kuului takapenkiltä. ” Joo,  pakko mikä pakko! Tää oli nyt oppitunti siitä, miks Stadilaiset ovat niin härskejä kuskeja!!  Täällä oppii väkisin härskiksi, jos aikoo yleensä ajaa!”  Hammaslääkärin oven edessä oltiin minuuttia ennen vastaanoton alkua! - Ei paha! No, tulipahan pikatreeni takaisin härskiyteen!  - On se kerran opittu näköjään jossain siellä  tallessa, takaraivossa tai selkäytimessä. Paluumatka sujui sitten hiukan rennommin, kun ei ollut enää kiire mihinkään. Pikkuisen harmitti, että nuoret joutuivat todistamaan sitä minun kovempaa puoltani, joka ei nyt yleensä kotiväen kanssa ole pinnassa juurikaan. No, olen mikä olen. Totuushan kuitenkin on, että minulla on aina ollut myös se kova puoli. Muistan kun joskus työelämässä joku, joka tunsi minut vaan neuvotteluista, näki maalaamani taulun Evitskogissa, eikä ollut uskoa silmiään. Än oli ihastunut maalauksen herkkyydestä ja alkoi selvittää tekijää ja löysi  signeeraukseni. Tuli sitten seuraavan kerran tavatessamme kysymään, että liko se todella minun työni. Hänen mielestään näin kova järjestöjyrä ei kertakaikkiaan voinut maalata jotain niin äärettömän kaunista ja herkkää! -  Reaktio oli hyvä esimerkki siitä, miten helposti näemme vain yhden kuvakulman toisesta ihmisestä, luulemme tuntevamme hänet, mutta tunnemmekin vain kapean osa-alueen.

Tilasin itselleni kampaajan pari viikkoa sitten, kun totesin, että hiukseni alkavat taas uhkaavasti muistuttaa peikkotytön kutreja. Valitsin ajan muutamaa päivää ennen syntymäpäivääni, että olisin edes siisti, jos joku nuorisosta päättää ikuistaa kuvaan kolmevarttisen mummun. Ei tarvitsisi sitten hävetä huolimatonta habitusta. Vaan toisin kävi. Edellisenä päivänä kampaajalta tuli viesti, että hän on loukannut selkänsä, eikä ole työkykyinen vielä seuraavana päivänä.  Sisso! Mitäs nyt sitten?! Hmm.. Sakset käteen ja peilin eteen! - Olihan muuten hankalaa leikata omia hiuksia peilin kautta! Ihan vasenkätistä touhua! Enkä minä paljoa sitä leikannut. Kunhan nyt otsatukkaa vähän lyhensin ja muutaman suorana sojottavan  tupsun napsasin pois. Loppu odotelkoon kampaajan selän tervehtymistä!

Syntymäpäivistä puheen ollen, en ollut ajatellut ollenkaan koko syntymäpäivää, ennen kuin joku ystävä kysäisi, että miten aion viettää merkkipäivää… Hmm.. merkkipäivää? Niin, juu onhan se tietysti jonkinlainen merkkipaalu, kun on  elänyt jo kolme neljännestä sadasta! SILLOIN SE ISKI! Paniikki! Herranen aika, minähän olen VANHA! Viisikymppisiä juhlittiin aamu viideltä Kaivarin rannassa mansikoita syöden ja shamppakaljaa juoden… silloin  minut istutettiin Bussin keskilattialla seisovaan kiikkutuoliin… mihinkähän minut nyt istutetaan?!  Pitää olla jotain eksoottisempaa kuin rollaattori tai pyörätuoli, ne odottavat jo varastossa… No, ehkä ne eivät nyt huomaa tehdä mitään tällaista radikaalia… vaikka lupasin, että juhlitaan nyt sitten taas lettukesteillä.  Sehän oli synttäri– ja kesänavausperinne 30 vuotta! Nyt on oltu tauolla 10 vuotta… kun alkoi tuntua, etten enää oikein jaksa sitä hössötystä.—Hmm.. Ja mitenkähän minä nyt muka sen paremmin jaksan?! Pian se nähdään! Näin nyt kuitenkin päätettiin.—Toisaalta nyt, kun korona sun muut on aiheuttanut kaikille ikäihmisille aika pitkiäkin ystävistä erossaoloaikoja, on varmaan ihan kiva pitkästä aikaa nähdä ystäviä ihan livenä. Se, että kaikki muutkin ovat vanhentuneet ihan yhtä paljon  kymmenessä vuodessa lohduttaa kyllä vähän. Eivät kai hekään enää jaksa riekkua kaiken yötä?!  

Säätiedotus lupaa kesteille aurinkoa ja jopa vähän lämmintä, siinä suhteessa vanha perinne siis näyttää toteutuvan nytkin. Lettukesteillä on aina ollut upea sää!  No, kohta se nähdään. Yhtä kaikki, KESÄ on nyt täällä. Nautitaan siis siitä, ja tästä huikaisevasta valosta ja kukkaloistosta. -Meillä alkavat sireenitkin olla jo täydessä kukassa. Päivä tai kaksi, niin ilma on täynnä huumaavaa tuoksua! Kyllä kesä on ihanaa aikaa!