21. kesä, 2022

Jaksaa, jaksaa...

Tammikuun viimeisenä päivänä tänä vuonna, sai alkunsa nykyinen projektini, Heinola kakkonen. Vaikka käynnistämisestä on jo aikaa, ei projekti juurikaan ole edennyt. Ei ole voinut edistyä, kun etusijalla oli aikaisemmin alkanut Heinola ykkönen, joka virallisesti päättyi vasta toukokuun lopussa. Heinola ykkönen oli  projekti, jonka vetovastuu oli minun näpeissäni, joten sen valmistuminen  oli  minullekin tärkeä asia.

Tämä Heinola kakkonen on   sen sijaan ikioma projekti, jonka valmistumisen takarajaa voidaan siirtää miten pitkälle tahansa, tai olla siirtämättä . Yksinkertaisesti ilmaistuna se on asunto, jossa on paljon kehittämisen varaa, mutta johon ei ole tarkoitus sijoittaa määrättömästi rahaa. Siinä voi halutessaan kyllä asua, mutta  se on aika kaukana luksuksesta,    paremminkin päinvastoin, toivomisen varaa on. Elämiselle oleelliset asiat siellä on, kuten jonkin verran huonekaluja ja sellaiset tarpeelliset  tai pitäisikö sanoa välttämättömät asiat. Perjantaina oltiin pojan ja miniän kanssa monta tuntia purkamassa keittiöstä pois kaappeja, Ne olivat edellisen käyttäjän jäljiltä niin pinttyneen lian peitossa, etten mitenkään onnistunut sanomaan itselleni, että niihin voi omat astiat ym. laittaa, joten päätin vaihtaa kaapit kokonaan.  Kun nuoret lähtivät kotiin ja kaatiskeikalle, jäin Heinolaan ihmettelemään, mitä kaikkea minä pystyisin siellä tekemään. Taitoa ja osaamista on jonkun verran aikaisemmista remonteista, mutta voimiahan minulla ei enää ole siihen kaikkeen, mitä ennen olen tehnyt. Ja siinä vaiheessa, kun päätin maalata kylppärin kaakelipinnat, sain tuntea sen kyllä nahoissani ja ennen muuta kropassani. Siinä kun hamuilet viimeisillä voimillasi Lidlistä ostettua suihkujakkaraa takamuksesi alle saadaksesi vedettyä keuhkoihisi tarpeeksi ilmaa tai estääksesi ristiselkäsi lopullisen nyrjähtämisen pois paikoltaan, kyllä huomaa, ettei mummu ole enää entisensä! - Mihin himputtiin se notkea tytönhupakko on häipynyt?! Eikä mokoma edes heippa-lappua jälkeensä ole jättänyt! Siinä minä sitten välillä pyyhin hikeä otsalta ja toisinaan manasin, kun ei riittänyt edes käden pituus johonkin nurkkaan tai putken taakse vaan piti ottaa käyttöön kikka kaksi, pitempi varsi pensseliin tai mutkallinen kepin pätkä jatkeeksi.  Vähemmän notkeutta vaativia hommiakin riitti kiitettävän paljon: edellinen porukka oli jotenkin onnistunut kolhimaan kaikki ovenpielet aika ruokottoman näköisiksi. Mitähän siellä oikein on touhuttu. Me ollaan asuttu tässä asunnossa kymmenen vuotta, eikä meillä ole yhtään niin pahasti kolhittua oven karmia. Eikä muuten ollut edellisessä talossammekaan, missä sentään asuttiin kahden lapsen ja koiran kanssa yhteensä 23 vuotta! No, nyt ne on paikkamaalattu sen verran, etteivät ihan silmille pompi. Hiukan hankala, mutta lopulta aika pieni homma oli kissan raapimien seinien korjailu lasikuitutapettiseinissä. Sain ne lopulta kuitenkin aika hyvin hiottua ja maalattua, että vanha sanonta, hullu ei huomaa ja viisas ei virka mitään, toteutuu. Itse olen tulokseen tyytyväinen. Ja muillehan se nyt ei mitenkään kuulu, joten, oma tyytyväisyys asiaan riittää!

Oudossa paikassa ja uudella patjalla nukkuminenkaan ei ollut ihan simppeliä ja lopputulos oli, että käytin suurimman osan yöstä työntekoon. Onneksi oli hiljaista homma, ettei heti saada naapureita kimppuumme meluhaitasta! Kotiin lähdin ajelemaan vasta iltapäivällä lauantaina, kun olin saanut kylppärin lattiankaakelit maalattua kertaalleen.  - Lähtö oli aika koominen: en voinut käydä missään pesulla, kun pakollinen maalaussuunta oli ovelle päin ja kun keittiössäkään ei enää ollut vesiä yhdistettynä, niin en sielläkään voinut asialle mitään tehdä, joten maalitela ja pensselit ja tippa maalia jäi eteiseen kaapin päälle kuivumaan ja odottamaan paluutani ja autoon puikahti sateen ropinan saattelemana väsynyt , maalinen ja hikinen mummu, joka toivoi vaan, ettei kotimatkalla ala uni painaa liikaa luomia… Ei painanut. Sadesää rauhoitti liikennettä jonkin verran ja ajonopeudet moottoritielläkin olivat maltillisia, noin sadan molemmin puolin.—Vai olisiko ollut kalliin bensan aiheuttamaa maltillista ajoa? Yhtä kaikki, pääsin kotiin onnellisesti ja  laitettiin ajoissa saunakin lämpiämään, niin pääsin sen jälkeen mielestäni hyvin ansaitulle levolle Nukku– Matin kainaloon jo iltayhdeksältä. Mutta kyllä siinä jonkun kerran piti itselleen sanoa, että ”jaksaa jaksaa..” , kun välillä oli ihan varma, että nyt vaan ei enää jaksa ponnistella, siis pysyä edes hereillä siihen saakka, kun sauna oli kylpyvalmis.

Maanantaina päätettiin vähän rentoutua ja lähdettiin Porvooseen torikahville. Taivas peittyi ajoittain tosi tummista pilvistä ja vettä tuli tuulilasiin tasaisessa tahdissa tihkuna tai vähän reilumpana sateena, mutta päätettiin kuitenkin tehdä, niin kuin oli suunniteltu. Kun päästiin Porvooseen, vettä tuli aika reippaasti ja todettiin, että ajetaan ensin Tarmolaan ja piipahdetaan siellä Tokmannilla. Tässä uudessa autossa on nimittäin ihan  hirveän liukas osa keskikonsolissa ja sen seurauksena kaikki, mitä siinä yrittää säilyttää, lentelee pitkin auton lattioita ja kun minun karamellipurkkini tai kännykkäni kiitää kesken ajon kuskin jalkatilaan, vitsit on aika vähissä. Yritin hillitä menoa vaikka minkälaisilla virityksillä, mutta ei onnistunut. Sitten pikkuserkku kertoi, että Tokmannin auto-osastolla myydään sellaisia kumilätkiä, jotka on tarkoitettu hillitsemään noita lenteleviä kännyköitä yms. Mutta eihän se nyt ihan niin yksinkertaista ole pistää sellaista asiaa muistiinsa ja vielä lähteä hakemaan läpyköitä, mutta nyt ajattelin, että kun en kyllä sateessa halua torikahvejakaan ryystää, niin tehdään tikusta asiaa, ja etsitään nyt sellainen läpyskä. Ja sehän löytyi varsin helposti kun ensin löysi sen auto-osaston. Itse asiassa ostin niitä kaksi ja sain ne istutettua molemmat siihen ns. latauspaikan päälle niin, että nyt siinä pysyy mikä tahansa esine tukevasti paikoillaan. Kun selvittiin Tokmannilta ulos, aurinko kurkisteli pilvien lomasta ja suuntasimme torille. Torikahvilan pitäjä toivotteli meidät tervetulleiksi pitkästä aikaa ja minä jäin miettimään, miten hän nyt muka meidät niin hyvin muisti. No, toisaalta siellä on aika monena kesänä kuitenkin4-5 kertaa kesässä käyty. Voihan se olla, että sellainen käyntimäärä riittää pienen kaupungin torielämässä… no, muna-anjovisleipä ja kuppi kahvia maistui todella hyvältä raikkaassa ulkoilmassa ja tyytyväisenä lähdimme kotimatkalle. Sade taukosi ja päätettiin hoitaa muutama muukin rästiostos ja suunnattiin Järvenpään Prismaan. Tai ei kylläkään Prismaan, mutta sen kauppakeskukseen. Muistin nimittäin, että joskus, kauan sitten olin ostanut Lindexiltä sellaiset lievästi tukevat polvisukat ja nyt kun niitä kaikenlaisia ongelmia on ollut, nuo terveysalan ihmiset aina hokevat, että pitäisi käyttää tukisukkia ja minähän inhoan kaikkia sellaisia kiristäviä asioita, joten en mitenkään ole ihastunut ajatuksesta kiskoa kinttuihini kireitä tukisukkia! Mutta ne hiukan tukevat polvisukat olen aina välillä vetäissyt jalkaan ja ollut niihin aika tyytyväinenkin jopa. Ja sellaiset nappasin nyt mukaani. Ja isännällekin löytyi uusi joustovyö. Se oli hyvä löytö. Nyt ei ole niin väliä, onko muutama kilo kadonnut vai tullut takaisin, kun pöksyt pysyy aina oikealla paikallaan. Nyt on taas ostokset pitkäksi aikaa tehty ja kotiin tultuamme syötiin kevyt kenttälounas ja ahmittiin jälkkäriksi  kotimaisia mansikoita, vadelmia ja herneitä. Eli nyt on kesä korkattu kunnolla!

Ei muuta kuin Juhannuksen viettoon! Nauttikaa tästä valon juhlasta ja kerätkää voimia pian taas lyheneviin päiviin, talouskatastrofiin ja bensan kiskurihintoihin ym. kamaluuksiin, joita ei varmaan millään voida välttää! Eli nautitaan nyt kun vielä voidaan!