2. elo, 2022

Nyt vähän jarrua!

Viimeiset 9 kk ovat olleet niin työn täyteisiä, että tuo pieni lomanen oli kovasti tarpeen.  Oikeastaan minun olisi pitänyt jäädä lomalle muutamaksi viikoksi, tai vaikka puoleksi vuodeksi… sen verran uupuneeksi tunnen itseni. Kaiken lisäksi unirytmini on ihan sekaisin. Minä, joka olen aina nukkunut kuin pieni possu, valvon kaiket yöt, ja päivät… osin se johtuu varmasti siitä, että liikun ihan liian vähän… sillekin pitäisi ruveta jotain tekemään! Kropassa alkaa vaan olla niin paljon kummallisia kipuja, että liikkumisen toteuttaminen tahtoo jäädä haaveeksi. Tänäänkin, kun oltiin pitkästä aikaa Porvoossa torikahvilla, minun oli pakko käydä kesken kaiken istumaan yhdelle penkille, kun käveleminen sattui selkään niin, että kipunat vaan lenteli! Eihän näin voi jatkua! Ennen kuin talvi tulee, minun on jotenkin saatava tämä olematon kuntoni nousemaan, muuten vajoan loppuiäksi pyörätuoliin!  Uiminenkaan ei ole tänä kesänä onnistunut! Ja se on kuitenkin aina ennen ollut minulle se kesän ihanin asia. Ymmärrän, että sairasteluni  tuo mukanaan ikäviä asioita, mutta kun kuitenkin aika hienosti selvisin tolpilleni ison leikkauksen jälkeen, voisi olettaa, että se auttaisi selviämään jatkostakin ilman pyörätuolia mutta pahalta näyttää… ainoa lohtu asiassa on, että olen sitkeääkin sitkeämpi luonteeltani… ja juuri nyt alkaa olla kesän paras aika: valoa ja lämpöä on vielä riittämiin ja kesää on vielä jäljellä… Pihassa kukkivat sinne huolimattomasti heittelemäni unikot ja tuovat iloa jokaiseen päivään kauniilla, kirkkailla kukillaan. Ja pian pääsen keräilemään talteen taas siemeniä, jotka ilahduttavat kukillaan meitä ensi kesänä!

Tänään meillä oli päivä, jota olen jännittänyt enemmän kuin mitään aikoihin… isäntä oli lääkärintarkastuksessa ajokortin uusimista varten. Ikä tuo tullessaan ongelmia hänellekin ja olin ihan varma, että nyt ei enää ajolupaa tule. Toisaalta se ei minua muuten huolestuttanut, mutta se on varmasti jokaiselle vanhalle automiehelle tiukka tilanne, jos lupa menee ja pelkäsin, minkälainen katastrofi siitä syntyisi. Varsinaista hätäähän se ei meille olisi tuonut niin kauan, kun minulla kuitenkin on kortti. Mutta miehiselle itsetunnolle se voi olla paha paikka.  Istuin autossa parkkipaikalla odottamassa ja kun toista tuntia oli kulunut, mietin jo, että mitähän siellä lääkärissä oikein on tapahtunut! - Ei olut mitään erikoista. Ajolupa tuli vuodeksi eteenpäin. Isännän naama loisti kuin Naantalin aurinko. Päivä oli pelastettu! No, kai ne nuo lääkärit osaavat hommansa… Tuon asian tiimoilta mietin taas kerran, miksi minulle on mahdotonta saada invapysäköintitunnus autoon?! Aika monella kaverilla sellainen on. Miksi ihmeessä minun liikunta ongelmani eivät vakuuta? Niin moni asia olisi helpompaa, kun sellaisen tuulilasiinsa voisi kiinnittää!

Nyt pitäisi suunnitella ne tupaantuliaiset! Vähän jo alkoi kaduttaa koko juttu. Ei muuten, mutta en tullut ajatelleeksi, että tupaantuliaisiin on tapana tuoda jotain uuteen kotiin. Pöh, en halua ainoatakaan tavaraa! Kaikkea on ennestäänkin liian kanssa! No, ehkä ne ihmiset tajuavat… kaikkihan ovat kuitenkin ihan fiksuja ihmisiä.

Minä vaan suunnittelen jo taideteosta sinne asunnon parvekkeelle! Kunhan nyt vaan jostain repisin irti sen verran aikaa, että unelmani toteutuisi! Haluan rakentaa parvekkeen yhdelle seinälle pöllömetsän! Älä naura, voisi olla aika metkaa, kun pienessä kaupungissa olisi sellainenkin ”pysyvä näyttely” ja vielä hienolla paikalla!

No, kuten sanottu, ihmisellä pitää aina olla unelmia. Mikä on Sinun unelmasi tälle kesälle?