20. loka, 2020

Jokainen voi heti aamulla silmät avattuaan päättää, että katselee maailmaa mieluummin vaaleanpunaisten positiivisten silmälasien avulla kuin tummasävyisten negatiivisten lasien kanssa. Valinta on sinun. Vain joissain harvoissa tapauksissa, et voi valita näkökulmaa, josta maailmaa katselet. Itse allekirjoitan sen, että jos/kun  kipu ylittää sietorajan, on äärimmäisen vaikeaa edes ajatella mitään, saati muuttaa asioita positiiviseksi, mutta suurimmalta osaltaan, valinta on mahdollista tehdä, mutta se sitten myös pitää tehdä!

Viime aikoina minulla ja perheellä on ollut kaikenlaista hankaluutta ihan arkisissa asioissa ja tietysti se harmittaa. Mutta juuri silloin on erityisen tärkeää muistaa se, että oma asenne kuitenkin ratkaisee, miltä elämä tuntuu, miten sen koet.

Minulle on ystävillä ollut aina aika iso rooli elämässä. Olen pyrkinyt olemaan hyvä ystävä, johon voi aina luottaa ja sen seurauksena olen itsekin saanut todella ihania ja upeita ystäviä jotka ovat kulkeneet  rinnallani kaikenlaisissa tuulissa ja myräköissä ja jokaisen kokemuksen myötä, ystävyys on vahvistunut ja vahvistunut.

Näinä aikoina, kun korona on kaiken muun lisäksi sotkenut myös ystävien tapaamiset ja kaikenlaisen matkustelun jne. on, etenkin meille senioreille hyvin tärkeää että emme unohda pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin. Kaikilla meillä ei ole ketään, joka kysyy kuulumisia, soittaa, tai lähettää syntymäpäiväonnittelut postissa… opin tämän vanhempien ihmisten huomioimisen jo ihan lapsena omalta äidiltäni. Alkuun vähän naureskelin, että mitä ideaa on muistaa kortilla jotakin kaukana asuvaa mummoa tai pappaa, jonka olet tavannut viimeksi monta vuotta sitten… mutta mitä enemmän ikää on tullut, sen paremmin näen ympärilläni olevien ihmisten yksinäisyyden kirouksen… ja yritän huolehtia siitä, että ainakin minä pidän jonkinlaista yhteyttä niihin ystäviini, joiden tiedän olevan yksin.

Tänään oli yhden vanhan ystäväni vuoro täyttää 77v. Tiesin, että hän on jo pitkään sairastanut kaikenlaisia hankalia juttuja, jotka ovat sitoneet hänet entistä tiukemmin kotiin ja  kun sukukin on hyvin pieni, eikä omia lapsiakaan ole, avun saaminenkin on joskus kiven alla… olemme tunteneet pitkään, mutta tapaamiset ovat harventuneet ja harventuneet vuosien varrella. Silti ystävyys on edelleen hyvä ja lämmin. Olemme aina ymmärtäneet toisiamme puolesta sanasta. Tämä ystävyys on sillä laillakin mielenkiintoinen juttu, että tutustuimme aikuisina, yhdellä pitkällä internaattikurssilla ja  yhteys ja ystävyys on säilynyt. Edellisellä kerralla kun juteltiin, minullakaan ei ollut mitään mukavaa kerrottavaa, kun olin juuri kotiutunut isosta leikkauksesta ja toipuminen kompasteli milloin mitenkin ja lopputulos oli että hän itki ihan hillittömästi siellä toisessa päässä. Yritin sanoa, että ei ole mitään hätää, kaikki on nyt hyvin, mutta eihän hän sitä sitten uskonut. Niinpä ajattelin, että tänään, kun hänellä on merkkipäivä, minä soitan ja kerron kaikki hyvät kuulumiset jospa siitä sitten tulisi edes pikkuisen parempi mieli ja ainakin huoli väistyisi… moni muukin muisti hänen syntymäpäivänsä, kun linja oli pitkään varattu, mutta jossain vaiheessa yhteys sitten syntyi.  Ensimmäinen kysymys oli, miten sinä voit? - Siis huoli minun voinnistani oli päällimmäisensä!  Kun sitten kerroin, että kaikki on hyvin ja  kunto on jo aika hyvä ja unirytmikin alkaa palata normaaliin, niin, että eipä tässä mitään ihmeempää ole, tuli taas itku toisessa päässä.. Se kesti vaan hetken ja sitten tuli helpottunut huokaus: ” Paras syntymäpäivälahjani, nyt sain rauhan sisälleni, kun tiedän, että sinulla on kaikki ok.” - Kyllä veti hiljaiseksi… mutta se on niin tyypillistä hänelle, aina ajattelee ensin toista ja vasta sitten itseään!. Ja kaiken lisäksi hän on ainoa lapsi, joiden aina sanotaan olevan itsekeskeisiä ja hemmoteltuja!!! Mitähän kaikkea meille ihmisille onkaan syötetty muka totuuksina.. tunnen monta fantastista tyyppiä, jotka ovat olleet ainoita lapsia.

No, maailma on mitä on… emmehän me kovin paljoa pysty sitä muuttamaan. On siis parempi keskittyä muuttamaan itseään ja ajatteluaan positiiviseen suuntaan. Jos ei siihen pysty itse, ei sitä tee kukaan muukaan, joten kannattaa aina yrittää!

Olen vuosikausia tehnyt itselleni tavoitteita ja vaikka joskus jotain asiaa ei jaksa viedä aina loppuun asti, niin suurin osa asettamistani tavoitteista on kuitenkin toteutunut! Ja siitä olen oikeasti ylpeä.

Ai että mitäkö ne tavoitteet ovat olleet.? - Yleensä ne liittyvät tähän ystävä-teemaan jotenkin… muistan onnitella, muistan kysyä, mitä kuuluu… jos huomaan selvää avun tarvetta ja voin jotenkin auttaa, autan… eli yritän katsella asioita ystävien näkökulmasta ja reagoida sen mukaan, mihin omat mahdollisuudet riittävät. Ei siis mitenkään isoja tavoitteita ja siksi ne on helppo toteuttaa. Ja itselle tulee hyvä mieli, kun on voinut jollain tasolla olla läsnä ja auttaakin kenties.

 

 

 

13. loka, 2020

Olen jo pitkään ollut huolissani siitä, miten äidinkieltämme poljetaan mennen tullen… englanti valtaa tilaa itselleen ihan arkikielenä.  Mutta sehän ei olekaan koko totuus asiasta! Suomen kieli on taantunut . Ja siitä voi syyttää vain päättäjiä, joilla ei ole hanskassa tämäkään asia. Opetusministeri ym. pitävät meteliä oppivelvollisuuden jatkamisesta ja siitä, miten tärkeää se on jo tasa-arvon nimissäkin. Vähän ihmetyttää päättäjien suhtautuminen asioihin, mutta näköjään heillä ei ole realistista kuvaa siitä, että suomen kieli, meidän äidinkielemme, on juuri nyt todella vaikeassa vaiheessa ja sukeltaa kovaa ja syvälle! Ja se on suoraa seurausta siitä, että koululaitoksemme ei edellytä enää lapsilta ja nuorilta aktiivista lukemista. Riittää, kun selviää jotenkin… mutta se ei riitä kunnolliseen lauserakenteiden oppimiseen, synonyymien hallintaan, ei sijamuotojen yms. ymmärtämiseen, eikä edes oikeinkirjoitukseen. Ilman aktiivista lukemista, ja nimenomaan useiden eri tyylilajien lukemista aivot eivät pysty omaksumaan näitä aika monimutkaisiakin rakenteita. Olisi siis huomattavasti tärkeämpää palata tässä kohtaa harppaus taakse päin ja ottaa lukusuunnitelmiin äidinkielen kirjallisuuden kahlaaminen kouluissa… kaunokirjallisuuden helmet, Sillanpään parhaat teokset, Väinö Linna , runot, esseet, matkakertomukset, historian tapahtumat ja pohjoismainen kirjallisuus, kuin jatkaa oppivelvollisuutta nuorille, joita koulunkäynti ei kiinnosta!  Jos päättäjät eivät tajua tätä asiaa pian, kohta on myöhäistä.—onhan se nyt aika kamalaa, ettei tämän päivän nuori osaa lukea, eikä kirjoittaa muuta kuin tikkukirjaimilla, kun koulussa ei vaadita edes kaunokirjoitusta enää! Tästä seuraa, että he eivät osaa kirjoittaa edes nimeään! Nummisuutarien tapaan, puumerkkiä sitten allekirjoituksissa käytetään! Ei hyvät ihmiset sentään! Mihin alennustilaan nämä hölmöt päätökset vielä meidän kansamme syöksee.? - Kyllä meillä on naureskeltu sille, etteivät amerikkalaiset osaa lukea ja kirjoittaa, mutta taitaa osua nyt pilkka omaan nilkkaan, kun tällaisia puutteita tulee vastaan omassa koulujärjestelmässämme!

Toivottavasti joku muukin herää asialle ennen kuin se on liian myöhäistä. Pari sukupolvea tässä nyt ainakin on ehtinyt mennä pilalle tällä asialla!

 

Syksy on ollut väri-ilottelua parhaimmillaan koko maassa. Nyt se alkaa hiljalleen olla ohi ja meille on jäänyt massoittain upeita ruskakuvia tiedostoihimme ja varmasti osa myös lähimuistiin niin, että niitä voi sieltä napsia tarvittaessa tuomaan lisäenergiaa kaamokseen.

Minä sain terassin reunassa olevan kivipenkkini lähes valmiiksi. Ihan kaikkia kukkivia kasveja en vielä hennonut sieltä pois napsia, mutta paljon tuli jo valmista…. Naureskelinkin, että pihavalot syttyivät, kun yksi penkin aurinkokennovaloista rapsahti päälle juuri, kun olin ottamassa aikaansaannoksestani kuvaa. Pian nekin valot sammuvat, kun auringon valoa ei tule enää riittävästi… sitten ovat vuorossa jouluvalot, joita itse kutsun nykyään kaamosvaloiksi, koska annamme niiden yleensä valaista tätä totaalista pimeyttä ihan helmikuulle saakka. Joten ei hätää mitään. Aina on jotain kivaa tiedossa kuitenkin!

Ja loppujen lopuksi, se talvipäivän seisauskin on jo  noin kahden kuukauden kuluttua. Pian se aika menee!

 

 

6. loka, 2020

Viime viikon maanantaina luovutin tilaajalle maalaamani koristekiven, joka oli tarkoitettu koristeeksi haudalle. Työ oli minulle monessa mielessä mielenkiintoinen. Ensinnäkään, en tuntenut tilaajaa, Hän kertoi sähköpostissaan ”eksyneensä tarkoituksella kotisivuilleni”,. Se tietysti herätti jo paljon kysymyksiä, etenkin, kun hän kertoi olevansa Inkeroisista, jota minä en ilman googlausta osannut sijoittaa edes kartalle! Olin kyllä kuullut sellaisesta paikkakunnasta ja minun olisi pitänyt se tietää...  No, Google kertoi sen olevan Kouvolan kaupunginosan. Vaihtelimme muutamia viestejä ja minulle alkoi selvitä, että mies oli kyllästynyt hoitamaan hautaa jatkuvasti ja halusi sen kukkakiven sinne kukkimaan vuoden ympäri. No, olin tehnyt muutaman tällaisen hautakoristeen aikaisemmin, joten lupasin, että eiköhän se onnistu. Olimme alustavasti puhuneet valkoisista sireeneistä koristeaiheena. Laitoin kuitenkin hänelle muutaman kuvan aikaisemmin tekemistäni hautakoristeista, ikään kuin malliksi… Sitten alkoi hurja kiven etsintä. Ei ole nimittäin mitenkään helppoa löytää juuri tähän koristekiveen sopivaa kiveä! Kaiken lisäksi kiviähän ei saa ottaa toisen maalta ilman maanomistajan lupaa, joten käytännössä minä haen kivet maalauksiini aina puutarha - tai maa-aineskaupasta, niin ei tule ainakaan siitä asiasta ongelmaa.

Päivä, jona menimme kivikauppaan, oli hiukan kostea. Pari päivää oli satanut oikein kunnolla ja kivikasa seisoa nökötti nilkkoihin asti ylettyvässä reilussa, savisessa lammikossa… Ja kun kiven kokotoive oli sellainen, että se oli viimeinen koko, mitä oli myynnissä niin, että se voitiin siirtää käsin, ei ollut ihan helppoa käännellä kivikasan kiviä ja tarkastella niiden kuoppia ja mahdollisia ongelmarakenteita päätöksenteon tueksi. Oltiin molemmat isännän kanssa kuin savivellissä pulahtaneet tenavat, joiden kaikki vaatteet sai kantaa suoraan pesukoneeseen sen homman jälkeen. Mukaan lähti viisi, kuusi isoa kiveä joista  kivien pesun jälkeen valitsin mielestäni sopivimman. Kivellä oli leveyttä 36 cm ja painoa 18,6 kiloa! Voitte vaan kuvitella, miten hankalaa sen maalaaminen oli. Käytin alustana tarjotinta, jota saatoin pyörittää kuitenkin pöydällä varovasti. Niin, käytin niin pitkään kun tarjotin kesti. Eli en kovin pitkään. Muovinen tarjotinhan meni rikki aika alkuvaiheessa jo.

Olin juuri aloittamassa maalaamista, kun tilaajalta tuli viesti, että hän halusikin kiveen valkoisten sireenien sijaan kissankelloja. Se sopi omaan mielialaanikin  ehkä paremmin, joten työ alkoi. Ja eteni vaihe vaiheelta aika nopeassa tahdissa, kunnes saatoin ilmoittaa, että tehty on!

Minun yllättävän sairaalareissuni  takia luovutuspäivää piti siirtää muutamalla päivällä, mutta sitten tuo maanantai sovittiin luovutuspäiväksi. Herätys oli aikaisin aamulla, koska se onneton aitan avain oli saanut jalat alleen ja piti tilata lukkoseppä päästämään minut aittaani!

Ehdin kuitenkin ennen h-hetkeä vähän järjestellä tavaroita aitassa ja valmistella pikkuisen suolaista ja makeaa kahvin kanssa, jonka latasin valmiiksi odottamaan keittimen käynnistämistä.

Pihaan ajoi iso maastoauto ja sieltä tuli ulos pariskunta, vanha herrasmies ja vaimonsa, joka oli juuri ja juuri eläkeiässä. Varsin viehättäviä ja mukavia ihmisiä. Heidän kanssaan olisin ollut valmis juttuamaan vähän enemmänkin. Kahvit juotiin terassilla,  etäisyydet huomioiden… katsottiin aitan valikoimaa ja isäntä kantoi kissankellokiven heidän autonsa takaosaan. - Kovasti kiittelivät ja kehuivat lopputulosta. Jopa melkein liikaa… aloin tuntea oloni jo vaivautuneeksi… enhän minä ollut tehnyt mitään muuta, kuin maalannut sovitun koristekiven! He lähtivät takaisin kotimatkalleen noin tunnin kuluttua. Toivottavasti saan heiltä vielä kuvan, missä kivi on asetettu paikalleen kukkalaatikkoon valkoisten koristekivien keskelle… Mielestäni se tuntui hienolta suunnitelmalta ja sitä silmälläpitäen maalasin kiven taustavärin suurelta osalta valkoiseksi… no, saa nähdä miltä se siellä sitten näyttää…

Päivä jatkui vauhdikkaasti, ilman lepotaukoja: piti lähteä lukkosepälle maksamaan aitan avaus ja hakemaan yksi ylimääräinen avain pääoven lukkoon, jonka he olivat aikaisemmin jo luvanneet hoitaa, mutta joka oli unohtunut. Juuri kun oltiin lähdössä, postista tuli ilmoitus saapuneesta lähetyksestä, joka olisi noudettavissa, joten kyhäsin äkkiä isännälle vielä valtakirjan sen hakemiseen, kun tämä kuntoni on vielä hiukan hakusessa sen viimeisen sairaalareissun jäljiltä. Kotiin tultiin hiukan ennen neljää ip. ja sitten olisi pitänyt ruveta ihmettelemään jotain ruokaa… mutta en jaksanut yhtään mitään. Lösähdin vaan löhötuoliini ja jäin siihen istumaan. Takana oli melkein uneton yö ja edessä häämötti seuraavan aamun aikainen herätys, kun piti sonnustautua labrakokeisiin… Torkuin varmaan tunnin tuolissa ja vasta sitten sain itseni liikkeelle, että kuhafileet pääsivät uuniin ja pojat ja minä saimme ruokaa jonka jälkeen oli taas energiaa, että sain sovitettua takin, joka postista haettiin ja joka oli onneksi juuri sellainen, kuin olin halunnutkin.

Koronan kiihdytysvaihde on alkanut ja se ei tiedä hyvää kenellekään, vähiten meille vanhuksille, joita jo muutenkin tällä asialla on rassattu riittävästi. Pino kertakäyttömaskeja on autossa kauppareissuja varten.. Lidlissä käytiin eilen maskien kanssa ja pakko on sanoa, että hankalaahan se on. Ilma loppuu, nenä alkaa vuotaa, haittaa näkemistä, kun maski tahtoo nousta liian ylös jne. Onneksi ei ole silmälaseja… nehän olisivat huurussa alle aikayksikön ! No, hengissä kuitenkin edelleen. Se kai on pääasia. Pysytelkää hengissä tekin, älkääkä antako masennukselle valtaa. Luotan siihen, että kyllä se aurinko paistaa taas joskus jokaiseen risukasaankin!

 

29. syys, 2020

Nytkö se jo meni, kesä? Istun terassilla ja katselen pihassa väriään muuttavaa vaahteraa. Kaunistahan syksyllä on, pakko myöntää. Vaikka pidänkin syksyä yleisesti ottaen ikävänä vuodenaikana… Se taas johtuu vuosikymmenten kokemuksesta siitä, että edessä on pimeää ja kosteaa ilmaa, luihin ja ytimiin asti puhaltavaa kylmää tuulta, pihan  siivoamista ja loputtomia lehtikasoja. Ja kaiken kukkuraksi jossain kohtaa liukkaita teitä ja katuja, joilla ei tee mieli liukastella. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän se liukastelu kiinnostaa ja sen takia niin oma kuin muidenkin ikäihmisten ulkona oleminen rajoittuu moneksi kuukaudeksi.

Säätiedotus kertoo viikonlopun poikkeuksellisesta säästä. Luvassa on melkein hellettä. Plus 20 astetta! Ja syyskuu vetelee viimeisiään. Voiko se olla tottakaan?! Muistan kyllä, että joskus on aikaisemminkin syksyllä ollut joku lämmin jakso, mutta en jaksa muistaa enää vuotta. Eihän se nyt kuitenkaan ihan tavallista ole… yläkerta paikkaa vähän minulle menetettyä kesää… mieliala nousee kummasti ja katselen ympärilleni etsien jotain merkkejä palaavasta kesästä… Katse osuu  siniseen länttiin Aina-Ilona patsaan alustan reunassa. Pitää ihan nousta katsomaan, mitä siellä on...kissankelloja! Ihan täydessä kukassa! No, onhan siinä toki joitain jo kuihtuneitakin kukkia, mutta oikein iso rypäs heleän värisiä, hentosia kukkia on päättänyt uhmata talven tuloa ja kukkia ihan kunnolla kalenterista valittämättä. - Niinhän meidän kaikkien pitäisi tehdä! Ei pitäisi katsoa kalenteriin ja odottaa sitä pimenevää, ikävää aikaa… pitäisi antaa oman mielikuvituksen tuottaa ”kukkia” jokaiseen päivään ja nauttia niistä. Ehkä se pimeä rospuuttoaikakin kuluisi niin vähän nopeammin ja elämä saisi mukavaa sisältöä synkistelyn sijaan.

Katselen kissankelloja hellyys silmissäni. Mikähän tarkoitus niillä on? En tiedä, mutta jotenkin haluaisin yhdistää tarkoituksen viime viikolla valmiiksi saamaani kivityöhön.

Korona nostaa taas päätään, ja tiedossa on kiristyvät turvatoimet ja käytännössä meille ikäihmisille taas lisää rajoituksia elämään...ei kiva.  Sunnuntaina käytiin kaupassa aamu kymmeneltä. Järvenpään Citymarketin halliparkissa on tasan 4 autoa! Ei ollut tungosta, ei! Saatiin samalla myös ostettua läjä kertakäyttömaskeja myöhempiä kauppareissuja varten. Ikävää… todella ikävää…

Sitten tapahtui jotain ihan älytöntä. Olin menossa laittamaan aittaan vähän uusia koristekiviä, mutta aitan ainoaa avainta ei löytynyt mistään! Tietysti heti syyteltiin toisiamme… kumpi on unohtanut palauttaa sen säilytyspaikkaan?!  Kumpikaan ei tietenkään myöntänyt.onneksi jossain vaiheessa älysimme ruveta asiallisesti miettimään, mitä on voinut tapahtua… Sunnuntai päivästä kului 5 tuntia siihen, että etsimme kaikista mahdollisista paikoista… ennen kaikkea vaatteiden taskuista. Etsinnän tuloksena löytyi kolmisen kymppiä kolikoita, kasa paperinenäliinoja ja muutama ostoskuitti. Ei jälkeäkään aitan avaimesta! Päätettiin tilata lukkoseppä. Mutta vasta maanantaina. Asia hoitui heti aamulla ja saatiin lukko avattua  ja nyt meillä on kaksi avainta aittaan, ei enää voi tulla samanlaista tilannetta uudestaan!  Mielenkiintoista on nähdä, tuleeko avain joskus jostain vielä vastaan, vai onko se pudonnut taskusta pihalle tai nurmikolle, josta vaikka harakka on kiikuttanut sen omaan aarreaittaansa… Nyt joku jo kysyy, mikä kiire juuri nyt oli hoitaa se lukkoseppä… no, sen tilauskiven luovutus oli sovittu maanantaille! - Päivä oli täynnä yllätyksiä. Ensi tiistaina pääset mukaan vauhdikkaaseen  tapahtumapäivääni.

 

22. syys, 2020

Aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Kirjoittelin tiistaikirjettä   tavalliseen tapaan viikonloppuna. Haluan aina tehdä sen valmiiksi hyvissä ajoin, ettei tule kiire. Minulla oli tiedossa keskiviikolle mielenkiintoinen tapaaminen, josta ajattelin kertoa seuraajilleni. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta ja minun oli pakko siirtää tapaamista hamaan tulevaisuuteen, joten tiistaikirjekin odottaa nyt aikaa parempaa.

Uutta tiistaikirjettä e sitten ehtinyt kirjoittaa… joten tässä nyt vaan selitellään ja pyydetään anteeksi.  Mitä ehtimiseen tulee, niin ihan oikeasti nyt en ehtinyt! Minulla oli nimittäin jälleen kerran tutkimusaika Meilahteen aikaisin maanantaiaamuna. Viikonlopun aikana olin huomannut, että jostain syystä jalat olivat turvoksissa ja sanoin tyttärelle, että pitää muistaa pyytää jotain nestelääkettä lääkäriltä samalla kerralla. Kun sitten käveltiin Sairaalan ilmoittautumispisteeseen, huomasin, että aloin puuskuttaa pienen veturi lailla jo ihan pienen matka kävelyn jälkeen...en voinut ymmärtää, mitä nyt oli tapahtunut...minähän olin jo aika kivassa kunnossa leikkauksen jäljiltä  ja nyt en meinannut pystyssä pysyä!

Tutkimus, johon olin mennyt, oli   ok, ja lääkäri totesi kaiken olevan kunnossa ja    olimme hyvin iloisia. Sanoin sitten siitä nestelääkkeetä ja hän totesi, ett parempi olisi ottaa yhteyttä omaa terveyskeskuslääkäriin. Epäilin, saako sinne noin vaan aikoja ja läääri ietti hetken ja totesi, että ok. Tehdään muutama lisäkoe niin saadaan vähän pohjatietoa.

Paljastui sitten, että taustalla olotilassani oli sydämen vajaatoiminta !

Siirsivät minut ambulanssikyydillä Porvoon sairaalaan! - Ei ollut siis mitään mahdollisuutta  kirjoitella uutta tiistaikirjettä, eikä muutakaan . Mutta en siis voinut asialle yhtikäs mitään.Yrittäkää kestää! En ajatellut ottaa tavakseni. Kotiuduin sairaalasta tänään ja alan kohta suunnitella sitä peruuntunutta tapaamista, jos vaikka jo ensi tiistaiksi saisin sen hoidettua, niin päästäisiin  asiaan taas !

Nauttikaa keväisen lämpimästä syysviikosta! Ja nähdään ensi tiistaina!