Tiistaikirje jää tauolle

31. joulu, 2019

Ohhoh! Vuoden viimeinen tiistai tulla tupsahti melkein yllättäen. Olen ”pyhien aikana” vähentänyt aika paljon somessa roikkumista ja tehnyt kaikenlaista muuta... tyttärelläni oli syntymäpäivä eilen ja meidän piti mennä synttärikahville, mutta hänelle iski migreeni ja minä olin muuten vaan niin vetämättömissä, ettei kumpaakaan huvittanut mikään ylimääräinen voimankoitos… kuten inhimillisten vaatteiden pukeminen päälle, niin, että kehtaisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla, joten siirsimme synttärikahvit tälle päivälle.

Sen äiti & tytär kahvihetken toteutimme tänään: Mentiin taattuun, tuttuun ja hyvään kahvipaikkaan, N´avettaan. Tytär otti haudutettua yrttiteetä ja sen kaveriksi Pistaasikierrepullan ja minä otin  tällä kerralla myös teetä ja sen kanssa söin reilun puolikkaan Brita-kakkupalan… joka oli niin reilu pala, että tyttö sai siitä osan, kun alkoi tuntua, ettei kerta kaikkiaan jaksa enempää… Vietimme todellista tyttöjen laatuaikaa… ei kiirettä yhtään mihinkään. Kahvilan  kiva tunnelma kynttilöineen ja jouluisine koristeineen loivat rauhoittavaa  tunnelmaan ympäristöön… ihmisiä tuli ja meni, mutta rauhallinen, vähän viipyilevä tunnelma säilyi koko ajan. – Ehkä se onkin yksi niistä paikan avainasioista, miksi sinne palaa aina uudestaan ja uudestaan…

Takaisin tullessa kävimme vielä kääntymässä Gumbostrandissa. Kaunis paikka talvellakin! Ihanat kalliot, osin koskematonta luontoa ja vanhoja puita… silmät ja aivot lepäävät niitä katsellessa. Ihana asia, että vielä löytyy alueita, joita ei ole pilattu!

Paluumatkalla juttelimme niistä monista asioista, jotka tässä ajassa meitä kumpaakin harmittaa… esim. lasten ja nuorten mielenterveysongelmat… vakava asia, mutta mitä muita vaihtoehtoja lapsilla ja nuorilla olisi? Nykyisin lapset ja nuoret viettävät aikaansa somessa tai pelailevat erilaisia pelejä… vanhemmat tekevät sitä samaa… kyllä kai siinä jossain vaiheessa pipo alkaa kiristää, jos ei mitään järkevää tekemistä ole tarjolla?! Eikä vanhemmiltakaan heru aikaa kysymyksille ja vastauksille tai ehdotuksia muunlaisesta elämästä? Perheet eivät enää täytä sen entisiä normeja: tarjoa turvapaikkaa, sosiaalisia kontakteja, suvun perinteitä yms. yms. Kyllä kai siinä tilanteessa voi aika helposti hukata itsensä ja oman tarkoituksensa?!

Toinen asia, joka meitä molempia ärsyttää, on politiikka. – Emme kumpikaan enää jaksa uskoa mihinkään tai kehenkään poliitikkoon . Kaikki ajavat vain ja ainoastaan omaa etuaan, tai korkeintaan joskus sen hyvän kaverin etua! Tavallisen ihmisen asialla ei ole kukaan!  Näkyvillä paikoillakin olevat poliitikot tulevat julkisuuteen täysin merkityksettömien asioiden kanssa! Eli puuhastelevat sellaisilla asioilla, jotka voisi kokonaan unohtaa ja keskittyä sen sijaan oikeiden asioiden ja epäkohtien hoitamiseen. Nämä hölmöt ulostulot ovat vain keino olla jotenkin itse näkyvissä! – Nyt joku tietysti jo vaatii esimerkkiä.  – Päällimmäisenä tulee mieleen ministeri Ohisalon ehdotus palomies- nimikkeen muuttamisesta pelastajaksi!  Jos ministeri tekee aloitteen tällaisesta asiasta, hän on väärässä  tehtävässä! Mielestäni tällaisia aloitteita voi tehdä Suomen kielen kehittämistehtävissä olevat ihmiset tai professorit, mutta ministerin tehtävä olisi hoitaa niiden palomiesten toiminta-mahdollisuuksien ja kaluston yms. määrien ja tehtäviin soveltuvuuden yms. turvaamiseksi niin, että työ olisi turvallista, tehokasta jne. Palomiehiä ja muitakin ”miehiä”, esim. luottamismiehiä on kielessämme ollut vuosikymmeniä, eikä se nimi miestä- tai naista pahenna, kuten vanha viisauskin kertoo, joten on ihan älytöntä, että joku ministeri takertuu tällaiseen asiaan! Vähän on liian korkeapalkkainen taho näpertelemään lillukanvarsissa! Mutta sehän näkyy olevan tämän hetken trendi, että tehdään  tällaisista kärpäsistä härkäsiä ja kun vielä median saa jakamaan näitä aivoituksia kaikelle kansalle, joku voi oikeasti kuvitella, että  ministeri tekee oikein töitäkin! – Ei mene läpi meikäläiselle, eikä näköjään parikymmentä vuotta nuoremmallekaan ihmiselle! . Ja tässä on selkeä syy, miksi poliitikkoihin ei monikaan nykyisin enää usko. – Siinä sitä onkin alkavalle, uudelle vuosikymmenelle haastetta poliitikoille: Alkakaa tehdä oikeita töitänne ja palauttakaan sen avulla ihmisten usko yhteisten asioiden hoitamiseen ja jos ette pysty, katsokaa sitten peiliin ja antakaa tilaa niille ihmisille, jotka oikeasti haluavat hoitaa reilun satavuotiaan vanhuksen, Suomi Neidon, kuntoutusta niin, että siitä tulee taas toimintakykyinen ja reipas ”tyttö”, eikä hoivakotiin unohdettu, vaippojensa tuotoksiin mätänevä, vähitellen muumioituva kummajainen!

Tämä kymmen vuoden jakso on ollut meille suomalaisille monessa mielessä karu vuosikymmen, Toivottavasti seuraava vuosikymmen kääntää kehityksen suunnan kohti parempaa tulevaisuutta meille kaikille: lapsille,nuorille, työtä tekeville ja senioreille! Kukaan meistä ei tule toimeen yksinään, jokaista tarvitaan omalla pakallaan!

Hyvää Uutta Vuotta!

 

24. joulu, 2019

Koska me ihmiset olemme erilaisia, koemme myös Joulun jokainen omalla tavallamme. Toiset ovat jouluihmisiä, toiset eivät, toiset rakastavat jouluvalmisteluja ja toiset eivät ollenkaan ymmärrä, miksi pitää siivota itsensä tainnoksiin tai tehdä huikea määrä ruokia. Joidenkin mielestä perhejoulu on ainoa oikea joulu ja toisten mielestä Jouluna pitää olla jossain täysihoidossa paapottavana… Jotkut ostavat läjäpäin lahjoja, toiset tyytyvät vähempään ja jotkut valmistavat joululahjat itse… variaatioita on joka lähtöön. Ja hyvä niin.

Omat lapsuuteni joulut olivat vaatimattomia, mutta vaikka elettiin sodan jälkeistä aikaa ja kaikenlaisesta tarpeellisestakin oli huutava pula, onnistuivat  vanhempani kuitenkin aina jotenkin taikomaan joulutunnelman perheeseen.

Yhden joulun muistan selvästi ylitse muiden: sain lahjaksi Nallen, joka murisi, Kun sen käänsi vatsalleen. Pelästyi ihan hirveästi, kun joulupaketti murisi, enkä meinannut uskaltaa poistaa paperia lahjan päältä ollenkaan. – Nalle on vieläkin tallessa… se on nyt jo 66 vuotias!

Kuusi kannettiin sisään aattoaamuna  tai jos oli lumisade, jo edellisenä iltana. Aamulla sitten minun tehtäväni oli koristella se. Äiti vähän ohjaili ja auttoi ja isä kiinnitti latvatähden. Jouluna syötiin tyypillisiä jouluruokia: aamulla ensin riisipuuro, johon äiti sujautti mantelin, jota sitten arvuuteltiin, kuka onnekas sen saikaan, Iltapäivällä neljän pintaan mentiin saunaan ja kun saunasta tultiin, oli illallisen vuoro… kinkkua, tuuvinkia, porkkanalaatikkoa ja lanttulaatikkoa, rosollia ja silliä. Jälkiruuaksi luumusoppaa, rusinasoppaa tai sekahedelmäkeittoa, mitä nyt tarvikkeita kulloinkin oli sattunut saamaan, mutta hyvää oli. Aina. Jotkut tekivät lipeäkalaa, meillä sitä ei tehty, enkä oikein koskaan myöhemminkään sitä oppinut syömään… Myöhemmin, kun oltiin äidin kanssa kahden, tavat säilyivät ja ruuatkin tehtiin aina saman kaavan mukaan. Lahjat saatiin aina vasta ruokailun jälkeen. Luulin pitkään, että joulu on joka kodissa samanlainen… Sitten kerran paras kaverini kysyi minulta aattoaamuna, mitä olin saanut joululahjaksi ja kerroin, etten vielä ole saanut lahjoja, ne tulee vasta illalla. Tästä keskustelusta minulle vasta avautui se tosiasia, että on tapoja ja tapoja… kun kelattiin kaverin kanssa lisää asioita, huomattiin, että onkin erilaisia tapoja moneen asiaan joulunvietossa.

Naimisiin mentyäni sain huomata, että  oma joulunviettotapani, ei ollutkaan miehen suvun tapa ja ensin alkuun en mitenkään voinut ymmärtää, ettei  anoppiani kiinnostanut vähääkään tulla meille jouluksi. Hän oli mieluummin yksinään… minun äitini oli itsestään selvyys meidän jokaisessa joulussa. Vähitellen minulle selvisi, että miehen puolella ei joulua vietetty juuri mitenkään. Kinkkua syötiin, ei muuta. – Vieläkään isäntä ei ole tottunut joululaatikoihin, eikä juurikaan niitä syö, joten nyt, kun taas ollaan kahden, tuntuu välillä ihan hölmöltä tehdä edes kaikkia laatikoita, kun saan ne yksin syödä. No, aina en niitä teekään… riippuu vähän siitä, missä kokoonpanossa joulua vietetään… Kun lapsilla on omat perheet ja appivanhemmat jne. joulunvietto ei enää ole joka vuosi samanlainen. Joskus on enemmän porukkaa, joskus vähemmän ja siihenkin, että perhe ei enää vietä joulua yhdessä, on ollut pakko tottua. Ja kun lapsenlapset vähitellen pariutuvat, kuvio menee enemmän ja enemmän sekaisin, eikä enää oikein voi itsekään sanoa, mikä se meidän joulunviettotapa on.  Ehkä minä olen vähän liikaakin jouluihminen, ja silloin voi käydä niin, että jouluun ladataan liikaa toiveita.  Viime vuosina olenkin ottanut tavakseni sanoa joskus ihan ääneenkin, että joulu on vaan yksi tai kolme päivää, niissä on ihan sama määrä tunteja kuin muissakin päivissä ja ne menevät ohi ihan samalla nopeudella kuin mikä tahansa päivä! – Ei kannata asettaa liikaa odotuksia!  Sillä ne odotukset usein aiheuttavat sen pettymyksen, ei niinkään se, että päivä olisi jotenkin erityisen ikävä tai vastenmielinen. Pitää siis manipuloida oma mielensä!

Tiedän, että Joulu on joillekin hyvin vaikeaa aikaa. Yksinäisyys ja sairaudet korostuvat jouluna, kun ollaan kuitenkin enemmän perhe- ja sukukohtaisesti koolla. Ne, joilla ei ole perhettä, tai ovat niin sairaite, etteivät jaksa puoliakaan siitä, mitä haluaisivat jaksaa, kokevat aika usein ahdistusta koko joulusta ja toisaalta ne, jotka odottavat joulusta jotain ihmeellistä ja ihanaa yhdessäoloa, saattavat pettyä pahastikin, kun kaikki ei menekään omien ajatusten ja toiveiden mukaisesti. Sitten on ne perheet, joilla jouluna on pieni helvetti valloillaan… jos jollain on alkoholiongelma, yleensä koko perheen joulusta tulee painajainen, eikä vähiten lapsille. – Miksi ihmeessä muutamaa päivää vuodessa ei voi edes lasten takia olla ilman kuningas alkoholia?! Se on niin surullista… Niin, ja tietty vielä nykyisin kaikenlaiset muut huumeet aiheuttavat vaikka minkälaisia ylilyöntejä, joista onneksi en kaikista edes tiedä.

Kun pääsen ajatuksissani tähän saakka, alan aina miettiä, miten erilaisia jouluja ihmisillä oikeasti onkaan ja miten etuoikeutettu olen, kun meidän joulumme ovat kuitenkin jollain lailla tasapainoisia, eikä minun tarvitse niistä mitään erityistä päänsärkyä ottaa… vaikkakin, jossain mielessä joulu on minullekin aina vähän surullinen asia. Äitini nukkui nimittäin pois joulupäivän aamuna, 30 v sitten. Eikä sitä asiaa varmaan koskaan pysty kokonaan unohtamaan. Mutta tätähän tämä elämä on… me synnymme ja kuolemme, kun aika on ja jotenkin ne tapahtumat sitten muodostavat sen kudelman, jota elämäksi kutsumme, valoineen ja varjoineen.

Nautitaan kuitenkin tästä joulusta jokainen parhaalla mahdollisella tavalla ja liitetään tämä joulu muistojemme helminauhaan!

Rauhallista ja Hyvää Joulua!

 

 

 

 

 

 

17. joulu, 2019

Tänään piti lähteä liikenteeseen jo ani varhain ja pakko on myöntää, ettei se tuntunut mukavalta minusta, mutta ei myöskään koiruudesta, joka joutui tekemään aamulenkkinsä melkein unissaan. Oli kuitenkin onnistunut tekemään kaikki tarpeensa ja  kotiin tultuaan ja ruuan saatuaan köllähti sitten tyytyväisenä sänkyni päälle pötköttelemään ja jäi mitään mukisematta vartioimaan kotia, kun me lähdimme kohti Porvoota. Tultiin kotiin vasta puolilta päivin, kun paluumatkalla kurvasimme Keravan kautta hakemassa linnuille 15 kilon säkillisen auringonkukansiemeniä  Tokmannilta. – Kyllä huomaa, että joulu alkaa olla ovella! Parkkipaikkakin oli niin täynnä, että hetkisen joutui odottelemaan, ennen kuin sai auton edes parkkiin. Olin ajatellut mennä katsomaan sieltä vähän jotain jouluista hyasinttia  tai jotain, mutta enhän minä nyt tuollaiseen ryysikseen vapaaehtoisesti mene, se nyt on ihan selvää. Istuin siis kiltisti autossa, kun isäntä kävi hakemassa siemensäkin. Ensimmäinen säkki oli rikki, ja siemenet uhkasivat valua ties minne, joten isännälle tuli uusi reissu. Saatiin säkki autoon ja äkkiä pois, moisesta hullumyllystä!

Tänä vuonna en ole tehnyt paljon mitään joululahjojen eteen. Osittain se on ollut kyllä ihan tietoista, mutta osittain johtuu siitä, että en nyt vaan oikein ole kunnossa ja tuntuu niin turhalta rasittaa väsynyttä kroppaansa enää tuollaisilla asioilla… joulu tulee, ja se menee… sitä paitsi kaikki läheiset ovat jo aikuisia ja jouluhan on lasten juhla, ensisijaisesti. Joten…

Joulukortteja laitoin postiin kuitenkin, vaikka mieleni teki protestoida postin toimintaa vastaan ja jättää ne tekemättä ja lähettämättä… se herkkä puoleni kuitenkin pisti tekemään ne kortit. Se on niin, että kun kaverit alkaa olla yhtä vanhoja tai vanhempiakin kuin me, niin en vaan voinut olla niin radikaali, että olisin kuitannut kaikille joulun vain digitaalisesti… ei minusta ole siihen, kun on niin monta ihmistä, joiden kanssa joulukortti  on vuoden ainoa yhteydenpitoväline.. ja toisaalta, onhan se kiva itsekin saada ystäviltä pieni viesti. Eilen tuli postissa jo ensimmäiset joulukortit. Melkoinen nippu ja aina siellä on mukana joitain kortteja, jotka saavat hymyn suupieleen, kun taustalta löytyy joku juttu, joka ei sivullisille välttämättä sano mitään. Eilisissä korteissa oli mukana mm. kortti ystävältä rapakon takaa… oli kehveli ottanut etupihan lyhdystä salaa kuvan täällä käydessään… ja yksi ex-työkaveri muisti myös saunakortilla… olemme kolmisenkymmentä vuotta lähetelleet toisillemme joka joulu kuvan saunasta, milloin sieltä sisältä, milloin ulkoa, mutta aina saunasta. Siihen liittyy muuan saunakertomus, jonka vain pieni piiri tuntee, mutta joka joulu nauran yhtä makeasti, kun saan saunakortin… ja joka joulu yritän itse taikoa aina jostain jonkun saunan  hänelle. Joulu on pelastettu aina, kun saunakortti saapuu! Joskus harmittaa, etten ole säästänyt kaikkia niitä saunakortteja… mutta jonkun muuton yhteydessä ne varmaan heitettiin pois… No, muistoissa ne ovat kuitenkin.

Kuten huomataan, se ilo voi tulla tosi pienistä asioista. Ja yleensä tuleekin. Miksi siis kiduttaa itseään miettimällä kaikille lahjoja ja ryntäillä niiden perässä? Eiköhän nykyajan ihmisillä, muillakin kuin meillä, ole ennestään jo ihan liikaakin tavaraa ja tauhkaa Miksi sitä pitäisi vielä lisätä?

Eli  edetään kohti  joulua päivä kerrallaan ja tehdään sen verran valmisteluja, kun hyvältä tuntuu. Nautitaan sitten Joulusta, oli se musta tai valkoinen, myrskyävä tai tyyni.. nythän on huomiseksi Euroopasta tulossa kuulemma oikein Kunnon myrsky ja mylväyskin, joten parempi senkin puoleen pysytellä neljän seinän sisällä. Hyvää viikonloppua!

 

10. joulu, 2019

Me kaikki ihmiset olemme erilaisia, mutta on meissä kuitenkin paljon samojakin piirteitä. Useille ihmisille eläkkeelle jääminen pienentää ympyröitä niin paljon, että jos ei pidä varaansa, siinä voi käydä hullusti. Sitä huomaa yks kaks olevansa pihalla kuin lumiukko hyvin monesta asiasta. Ja ennen kuin huomaakaan, koko elämänpiiri pienenee niin, että erakoituminenkin alkaa kurkistella nurkissa.  Viimeistään tässä vaiheessa pitää hälytyskellojen soida ja  pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain. – Itse sukelsin politiikan maailmaan, kun ajattelin, että siihen en koskaan aikaisemmin ollut löytänyt aikaa ja se olisi kuitenkin uusi ja mielenkiintoinen maailma, jossa voisi oppia jotain ihan uuttakin ja ainakin tutustuisi erilasiin ihmisiin… Sitä riemua kesti viisi vuotta. Sinä aikana minulle selvisi uskomaton määrä asioita, mitä en ulkopuolelta osannut  yhtään uumoilla. Ja kun negatiivisia asioita alkoi olla enemmän, kuin positiivisia, vedin jarrua ja hyppäsin pois kelkasta.

Sitä seurasi muutaman vuoden ihmettely, mitä kivaa nyt pitäisi ruveta tekemään? Katsoin taakse päin ja näin siellä ne kaikki taulut ja pienet puuveistokset… kellot… koriste-esineet … lopetin maalaamisen hiukan ennen eläkkeelle siirtymistäni, kun alkoi  hirvittää, minkälaiseen liemeen lapseni joutuisivat kaikkien teosteni kanssa, kun aikanaan pesääni joutuisivat selvittelemään…  kirjoittelin aikani kuluksi omaelämänkertani, jonka julkaisin 70-v päivänäni. Se on omakustanne, jota tilasin vain perheelle ja lähimmille sukulaisilleni, koska en uskonut kovin monen ulkopuolisen olevan siitä edes kiinnostunut. – Toisaalta se, että se on vain suvulle kirjoitettu, vapautti minut kirjoittamaan asioista oikeilla nimillä ja suoraan…

Kun kirja oli kirjoitettu, ihmettelin taas, että mitäs nyt?! Tulin siihen tulokseen, että elämääni on aina kuulunut maalaaminen jossain muodossa, en ole onnellinen ilman sitä.  Siirryin tauluista kivien maalaamiseen. Nyt on koossa jo 150 kivityötä. Jokainen työ on opettanut minulle aina jotain uutta ja jotkut työt ovat olleet hyvinkin haasteellisia… mutta uuden oppiminen on sekin jonkinlainen sisään rakennettu ominaisuus, josta en edes halua päästä eroon. Niin paljon onnistumisen tunne elämän laadussa kuitenkin merkitsee.

Toinen rakas harrastukseni, ja jossain vaiheessa myös työni, on ollut kirjoittaminen. Niinpä tartuin sen enempää miettimättä Sipoon kunnan tarjoamaan mahdollisuuteen kirjoittaa blogia My Sipoo – sivujen blogissa. Siitä on nyt kulunut noin 1v3kk ja blogikirjoituksiani nimimerkillä Titta, Seniorityttö, ja siellä Tiistaikirjeenä julkaistuja blogeja on kertynyt kaikkiaan 63 kappaletta. Muutama viikko sitten minulle kerrottiin, että säästösyistä Sipoo on irtisanonut sopimuksen blogialustaa ylläpitävän mediayrityksen kanssa, mutta osin myös siksi, ettei bloggaajat yleisesti ottaen ole olleet kovin aktiivisia kirjoittelijoita… Saman olen itsekin havainnut. Sen takia kehitin itselleni tämän Tiistaikirjeen… säännöllisyys, edes jonkinlainen sellainen, on bloggaamisen perusta. Jos kirjoittelu on hyvin epäsäännöllistä, sitä on vaikea seurata ja kiinnostus hiipuu aika pian.

Tämä on minun viimeinen blogini My Sipoo- sivustolla. Siirrän Tiistaikirjeet nyt kokonaan osaksi kotisivujani http://www.titanpuoti.fi.  julkaisupäivä on edelleenkin pääsääntöisesti tiistai, mutta koska kotisivujeni alustalla ei  ole käytössä kirjoitusten ajastusta, joitain satunnaisia poikkeamia ehkä tulee, jos tiistaihin ajoittuu menoja, joihin en ehkä voi vaikuttaa. Blogien aiheet tulevat jatkossakin olemaan varmasti jotenkin yhteiskuntaa, ihmisiä, elämää ja luontoa sivuavia, mutta kannanotot voivat olla joskus vähän räväkämpiä. Koska My Sipoo sivujen palautteen antaminen oli lukijoille ilmeisen hankalaa, sitä tuli vain minulle suoraan FBssä tai sähköpostissa. Nyt kotisivuillani palautteen antaminen on helppoa ja toisaalta pystyn seuraamaan kävijämääriä paljon paremmin, joten jotain hyvääkin tästä muutoksesta seuraa!

On kiitoksen aika: Kiitos Sipoolle näistä kuukausista. Tein tätä blogia sydämellä, mutta ymmärrän, että kun kaikki maksaa, jostain on tingittävä ja kun joka tapauksessa maksan kotisivuistani, voin jatkaa tätä blogia ihan hyvin siellä! Kiitos ja kaikkea hyvää Sipolle tulevaisuuteen! Sipoo on hyvä kunta enkä ole kertaakaan katunut, että muutimme tänne 7 vuotta sitten. 

Kiitos lukijoille:  Kiitos mielenkiinnostanne ja kiitos myös kaikista niistä palautteista, joita olen saanut. Ne ovat kaikki olleet mukavia ja on ollut ilo huomata, että jotkut teistä ovat ihan oikeasti odottaneet Tiistaikirjettä. Se on tehnyt bloggaamisesta mielekästä. On ihan eri asia kirjoittaa bittiavaruuteen, kuin kirjoittaa jollekin, joka odottaa kirjettä ja myös kommentoi sitä tai sen aihetta. Nyt kun palautteen antaminen helpottuu, toivon, että annatte palautetta vielä useammin!

Seniorit: muistakaa, että yksi tyytyväisen eläkeläisen perus asia on halu oppia jotain uutta. Sen mukana elämään tulee onnistumisen tunteita ja  elämisen makua erakoitumisen sijaan! Eikä sen uuden oppimisen  tarvitse aina niin hurjan iso harppaus olla… minäkin huomasin, että jostain syystä, en ole koskaan maalannut hevosia, vaikka olen aina niitä ihaillut. Siispä tartuin pensseliin ja päätin kokeilla, miltä se hevosen maalaaminen tuntuu ja miten sen saisi onnistumaan. Eihän siitä nyt mikään mestariteos tullut, mutta, ehkä se taito kehittyy, kun muutaman maalaa! Kuvituskuvana se ensimmäinen heppani!

Rauhallista joulun aikaa ja hyvää alkavaa uutta vuotta ja vuosikymmentä kaikille!

 

 

2. joulu, 2019

Aikoinaan vielä työssä ollessani , oli selvästi havaittavissa, että työvuosi jakaantui selvästi kahteen osaan: aika ennen juhannusta ja aika ennen Joulua. Kuvasin sitä mielelläni vanhanaikaisella höyryveturilla… uuden vuoden aikoihin se vasta käynnisteli moottoreitaan ja loppiaisen maissa se sitten nytkähti liikkeelle.. hitaasti, mutta varmasti. Vauhti kiihtyi kaiken aikaa aina Pääsiäiseen saakka, jolloin oli parin päivän pysähdys, jonka jälkeen vauhti  kiihtyi ja kiihtyi, kunnes oltiin juhannuksessa. Silloin kaikki liike päättyi ja veturi lonni hitaasti varikolle, jossa oli koko heinäkuun. Elokuun alussa se taas käynnistyi, hitaasti ja saavutti huippunopeuden vasta jouluviikolla, jolloin se taas puuskutti varikolle seisomaan muutamaksi päiväksi.

Kuvittelin aina, että kun jään eläkkeelle, tahti muuttuu ja vuosirytmi hakee kokonaan uudet uomat. Ensin alkuun näyttikin siltä, että kaikki kiire oli ja meni ja eläkeläisen aika kului leppoisasti maailmaa vähän sivusta katsellen. jossain vaiheessa kuitenkin havaitsin, että vanhaan tapaan, Suomi hiljenee juhannuksena… kaikki ihmiset katoavat jonnekin, eikä maailmalla ole juurikaan mitään uutta kerrottavaa. Sitä ajatteli, että kun tulee kesä, ihmisillä on aikaa pitää yhteyksiä , käydä kyläilemässä ja hoitaa sosiaalisia suhteitaan… mutta ei, ei se niin mennyt… samoin sitä ajatteli, että ihanaa, kun eläkeläisellä ei ole mikään kiire joulunkaan kanssa. Työssä olleessa aloitin jouluun valmistautumisen usein jo elokuussa, ettei lahjojen ym. kanssa tulisi mitään kiirettä. Nyt en ole aloittanut oikein mitään jouluvalmistelujakaan vielä, vaikka jouluun en enää vajaat neljä viikkoa aikaa! – Joulukortit tein ja tänään laitoin ne postiin punaisissa kuorissaan, mutta kaikki muu on ihan alkutekijöissään. Viime viikot vierähtivät vauhdilla ja vauhdikkaasti, kun oli pakko seurailla Postilakon ja sen selvittämisen kaikkia koukeroita. Ja kun lakko sitten loppui, piti käydä ostamassa iso kasa postimerkkejä. Tänä vuonna kortteja lähti kymmenkunta vähemmän, kuin edellisenä vuotena. – Syy, hiippakuntaa vaihtaneet ystävät!  Olen joka vuosi ostanut samaan aikaan sata uutta 1.luokan kirjemerkkiä, että voin sitten rauhassa vuoden aikana kirjoitella kirjeitä ja hoitaa asioita myös kirjeitse. Se määrä on yleensä riittänyt juuri ja juuri vuoden loppuun. Nyt hoidettavien asioiden määrä on jonkin verran vähentynyt ja  muutama kirjeiden kirjoittaja on vähentynyt listalla, joten ostin kirjemerkkejä vain puolet entisestä määrästä. Mutta lasku oli melkoinen: yhteensä 146 euroa! En yhtään ihmettele, että moni jättää nykyisin korttien lähettämisen väliin! Johan tuolla summalla maksaisi eläkeläispariskunnan joulun syömiset!

Eli veturin puuskutus kuuluu hyvinkin eläkeläisenkin elämään! Hyvä näyttö siitäkin tuli tänään ihan tilaamatta: Meillä oli sovittu jalkahoito tälle iltapäivälle. Sitä ennen piti tietysti ehtiä kauppaan, kun jääkaapissa ei enää viikonlopun jäljiltä ollut paljon mitään valon lisäksi. Kaupassa käynti oli pettymys: ostin valmiit jauhelihacrepsit, kun ajattelin, että ehtisimme ne syödä vielä ennen jalkahoitajan tuloa. Olisin ostanut  vielä kalatiskiltä jotain, mutta kun myyjä pakkasi crepesejä, lähdin kävelemään hiljalleen kohti kalatiskiä, niin myyjä antoikin paketin isännälle ja vähät välitti minun tarpeestasi ostaa  kalatiskiltäkin jotain! Hänellä oli kiire jatkamaan kesken jäänyttä juttuaan toisen myyjän kanssa!  Kauppa mainostaa hurjasti ja väittää palvelevansa ja kuuntelevansa asiakasta! No, kun ei niin ei! Seuraavaksi olisin halunnut ostaa koiruudellemme yhden Saarioisten juures- juustokeiton, joka on koiramme herkkua. Hyllyssä se kohta oli taas tyhjä! En varmaan muuten vielä koskaan ole tuosta kaupasta sitä saanut. Se on aina loppu. – Nyt myyjä rupesi tutkimaan, miksi näin on ja havaitsi, että järjestelmä ei jostain syystä noteeraa ollenkaan sitä, että tuotteen kappalemäärä näyttää nollaa! - No, eipä se paljoa lohduttanut. Koira jäi ilman herkkuaan. Ja minä mietin taas seuraavan kerran, etten taidakaan kannattaa kylän kauppaa… menen suosiolla naapurikuntaan asioimaan.

Kotiin tultiin sitten pienellä kiireellä ja kun oltiin kotioven takana, oven lukko alkoi takkuamaan. olin jo aikaisemmin sanonut isännälle, että se vaatisi varmaan öljyä sisuksiinsa, mutta sitä ei nyt vielä oltu ehditty sinne laittaa. Tuotiin ostokset sisälle ja samalla kun isäntä ajoi auton talliin, hän otti sieltä sen ihmeitä tekevän öljyn, jota sitten suihkutteli lukkoon. Hetken päästä ovelta alkoi kuulua manailua… menin katsomaan. Avain ei kääntynyt lukossa yhtään! Vähän aikaa isäntä sitä maanitteli ja yritti avata lukkoa ulkoa päin. Pysyi kiinni kuin olisi liimalla siihen istutettu. Eli hajosi mokoma lukko! Siitä sitten mamma etsimään lukkoseppää. Kerava olisi ollut pikkuisen lähempänä, mutta siellä ei ollut kuulemma ketään kaveria paikalla, ei tyttö tiennyt, miten voisivat asiaa hoitaa… ja kertoi, että hänellä on nyt asiakas, hän ei jouda keskustelemaan… sanoi soittavansa hetken päästä. Yritti soittaa noin kymmenen minuutin kuluttua, mutta kun tämä kenttä Talmassa on, mitä on, niin sehän meni sitten suoraan vastaajaan ja minä sain vain ilmoituksen, että minulle on yritetty soittaa siitä ja siitä numerosta. Soitin itse takaisin, taas sama juttu, hänellä oli nyt kaksi asiakasta jo jonossa, joten sovimme, että hän soittaa hetken kuluttua uudelleen. Tässä välissä jo jalkahoitajakin tuli ja minä totesin, että pitää soittaa toiselle lukkosepälle, jos meinaa saada ulko-oven yöksi lukkoon! – Se tärppäsi. Laitoin heille kuvan lukosta ja lukkopesästä ja he soittivat hetken kuluttua, että yksi kappale siihen sopivia lukkopesiä löytyi, he voivat tunnin sisällä hoitaa asian! Sitä en vielä tiedä, paljonko se tulee maksamaan, mutta ainakin palvelu oli ystävällistä, asiallista ja nopeaa. Ja oli oman kunnan yrittäjä!

Mutta kuten voi huomata, kiirettä pitää eläkeläiselläkin joulun alusviikoilla… miten se Kari Tapio, vai kuka se oli, joka lauloi, että  ” Kulkee, se juna kulkee vaan… ”