Odotuksia

Aina kun vuosi vaihtuu, mieli on täynnä odotuksia. Mietimme, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Ikäännyn kovaa vauhtia ja  vaikka elämä on tuonut tullessaan vaikka minkälaisia vaikeuksia, sairauksia ja muita murheita, en vieläkään ole taipunut siihen, etten kuitenkin jaksaisi odottaa uudelta vuodelta aina enemmän hyvää kuin ikäviä asioita.—Yltiöpositiivinen tyyppi, sanoisi pessimisti.

Viime vuosi päättyi kyyneliin, niin monta ikävää asiaa tapahtui ihan viime metreillä, mutta silti minä jaksan toivoa, että tästä vuodesta tulee kuitenkin parempi kuin pari edellistä vuotta on ollut.  En niin ihmeesti jaksa surra omia asioitani, mutta haluaisin auttaa niitä rakkaita ihmisiä, joille  viime aikoina on tapahtunut niitä ikäviä asioita ihan liian kanssa. Se tuntuu välillä niin epäoikeudenmukaiselta. Ja päässä pyörii ”miksi, miksi, miksi?!” Ainahan ei sivusta pysty paljoakaan auttamaan, mutta aina voi edes yrittää. Vaikka edes vähän keventää ystävän ja läheisen kuormaa.

Uutena vuotena usein tehdään myös uudenvuoden lupauksia. Minä en yleensä kovin julkisesti lupaa mitään, mutta itselleni teen aina joitain lupauksia, joita sitten aika tiukkaan vahdin, että myös teen, mitä olen luvannut. Tämän vuoden ehkä tärkein lupaukseni itselleni on, että otan kunnolla hanskaan yhteydenpidon ystävien kanssa.  Tämä korona-aika on tehnyt niin paljon hallaa ja aiheuttanut niin paljon eristäytymistä, masennusta ja  yksinäisyyttä, että jokaisen pitäisi tehdä asialle jotain! Ihminen on kuitenkin laumaeläin. Ei ole tarkoitus, että nuoret menettävät otteensa elämään räplätessään kaiken vapaa-aikansa vaan puhelintaan tai ikäihmiset menettävät viimeisistä elinvuosistaan leijonan osan eristäytymiseen ja  omien seinien tuijottamiseen.  Jo se on iso puute, että kaikenlainen koskettaminen on kiellettyä…  et saa halata ystävää, vaikka miten haluaisit jne. Ei se ole normaalia. Jos sitten menee viikkoja tai kuukausia, ettet enää edes puhelimessa juttele kenenkään kanssa, ei sekään ole normaalia! Taudit ei onneksi sentään puhelimessa tartu, joten olen valinnut toimintatavakseni soittaa ystäville… pysyy edes äänihuulet toiminnassa. Joku ystävä sanoikin, että kiva, kun soitit, ettei tarvitse itsekseen puhua!

Kaikilla ihmisillä ei ole keinoja selviytyä näistä eristyksistä ja ei toivotusta yksinäisyydestä. Tapoja voisi olla, mutta kun ei ole tullut mieleen, kun tilanne on kuitenkin uusi ja outo. Jotkut ihmiset ovat ratkaisseet ongelman hommaamalla lemmikin… on joku, jolle puhuu ja joka välittää… Toiset kutovat sukkaa tai virkkaavat tilkkutäkkejä, on tekemistä… jotain, johon voi keskittyä. Jotkut ovat päätyneet tekemään remonttia kodissaan tai mökillään… minä tapan aikaani  maalaamalla.  Se on minulle terapiaa mitä suuremmassa määrin. Nytkin, kun tämä loppuvuosi oli mitä oli, uppouduin projektiin, joka oli pitkään muhinut ajatuksissa: maalasin olohuoneen oveen irrotettavan plexin. Kuva siitä on tämän jutun kuvana. Sen nimi on Taavi Kurki. Taavi siksi, että  vedin ensimmäisen pensselinvedon Taavin päivänä. Nyt se odottaa maalin kuivumista. Siihen voi mennä parikin viikkoa, mutta sitten se pääsee katselamaan meidän pohjoisen puoleista pihaa ja sen takana näkyviä peltoja ja golfkentän nurmikoita.  Uppoamalla tähän työhön, sain työnnettyä kaikki ikävät asia vähäksi aikaa taka-alalle ja olin sen jälkeen vahvempi käsittelemään niitä ikäviä asioita. Kokosin siis itseni, koska minun apuani joissain asioissa tarvitaan nyt kipeästi. Samalla mielessä välähti se  toissakesäinen leikkaukseni ja ensimmäiset ajatukset  sen jälkeen, kun narkoosista heräsin… ” Ei ollut vielä minun aikani lähteä, minulla on vielä joku tai joitain tehtäviä tehtävänä”… siltähän tämä nyt näyttää…

Kalenterissani on tälle viikolle muutama tehtävä. Kaikki ne liittyvät jotenkin lupaukseeni pitää huolta ystävistä´, etenkin niistä kaikkein yksinäisimmistä.  Aina ei voi etukäteen arvata, mitä kaikkea tulee vastaan, mutta  kun parhaansa tekee, ei voi enempää vaatia!

Koko viikolle on luvassa leutoa säätä ja lumisadetta. Meille se tarkoittaa sitä, että isäntä on pihalla tuntikausia pahimmillaan. Tänäänkin hän on jo kertaalleen lumityöt tehnyt ja sitä ennen koiruuden kanssa vielä aamulenkin. Äsken syötiin lounas ja sen jälkeen hän kellahti tyytyväisenä mahan viereen maate, kuten vanha sanonta kuuluu. Ja minä sulkeuduin työhuoneeseen koiran kanssa vaan todetakseni, että lunta on tullut taas lisää ja kaiken lisäksi aura pyyhkäisi portin edustan  taas täyteen painavaa lunta! Mutta kun tänään ei olla menossa mihinkään, ei ole niin tarkkaa, milloin lumityöt tekee, joten huilailkoot tuo vanhus nyt kuitenkin ihan rauhassa ja kerätköön voimia uuteen urakkaan.

Jollain tavalla pitää toinenkin juttu hoitaa. Ainakin muutaman päivän sisällä… Eteisen yksi plafondi on alkanut ikävästi vilkkumaan ja lamppu pitää ottaa ainakin irti, ellei uutta lamppua löydy kaapista. Tuollaista vilkkumista ei ihan oikeasti kukaan jaksa katsella. Ja eihän siinä muuten mitään ongelmaa olisi, mutta kun tuon isännän olkapää ei enää toimi entiseen malliin ja hän ei saa kättä nostettua pään yläpuolelle, on lampunvaihto melkein kuin  Himalajalle kiipeäminen. Ei vaan enää onnistu. Ja teidän, että  kukaan noista nuoremmista, ei välttämättä liiku tällä suunnalla niin, että suorittaisi ohi mennessään tuon sinällään melko yksinkertaisen homman.—Pienistä palasista on  pärjääminenkin kiinni. Sen moni ymmärtää vasta sitten, kun itse on samassa tilanteessa. Helppoa on ajatella, että kunhan taas valittaa…

Ai niin,  jotain outoa on omassakin käyttäytymisessäni eilen ja tänään ilmennyt: minä, joka en yleensä prosettipitoisista aineista välitä, olen mussuttanut tätä kirjoitellessa  ja vanhoja tiistaikirjeitä verkosta siivotessani puoli paketillista liköörikonvehteja… punssia, rommia, maraschinoa ja cherryä!- Jonkunhan nuo joulunamit on syötävä! Ei niitä poiskaan voi heittää!

Voikaa hyvin ja pitäkää itsenne virkeinä, pirteinä ja terveinä! Siinä on riittävä pohja hyvälle tälle vuodelle!